— Mandariinin tyttäreltä, niin, sehän on yhdentekevä. Nyt olen iäkäs vanhapoika enkä tunne enää entisiä meloonejani… Enkä edes mandariinieni tyttäriä, pelkään minä…
Clara d'Ellébeusen kulmien väliin on muodostunut ryppy. Markiisin sanat setä Joachimista omat saaneet hänen sisässään mullistuksen aitaan. Hän toistaa itsekseen: Hän sanoi: palattuani Kiinasta… hautasin minä tänne, tähän maahan hänen rakkaan Lauransa… Hänelle oli siis valehdeltu? Laura oli siis kuollut täällä. Missä? Tässäkö talossa?… Mutta silloinhan ei setä Joachimin morsian ollutkaan nimeltään Laure, koska markiisi kutsui häntä Lauraksi, samalla nimellä, joka on tuossa salaperäisessä hautakivessä? Minkätähden?… Kuinka?… Minkätähden oli isoäiti sanonut näyttäessään hänelle miniatyyrikuvaa: Tämä on neiti Laure, isäsi sedän Joachimin morsian.
— Missä he kuolivat, isoäiti? oli hän kysynyt. — Kaukana täältä; Pointe-à-Pitressä. — Mutta silloinhan ei ollut totta että he elivät siellä?… Oli, koska kirjeissä kerran seisoo Guadeloupe… Hän sanoi: minä hautasin hänet tänne.
— Sinähän et syö, lapseni, huomauttaa rouva d'Ellébeuse.
Clara vastaa:
— Olen hiukan väsynyt, äiti kulta. Ja hän juo hiukan vettä saadakseen ruokahalua.
Mutta kun ympärilläolijat jälleen jatkavat keskusteluaan, iskee hän yhä syvemmälle mieleensä: hän hautasi tänne, tähän maahan rakkaan Lauransa.
Hän näkee ajatuksissaan uudestaan kirkkotarhan, missä kastemalja, ruusunkarvainen belladonna ja tomunharmaa minttu kasvavat. Hän muistaa eräässä varjoisassa nurkkauksessa nähneensä pari kypsää tomaattia, joiden siemenet tuuli on kuljettanut jostain läheisestä talonpoikaistalosta. Ja hän lukee jälleen orjantappurain keskeltä hautakirjoituksen:
Laura Lopez
1805.