Hän katselee Claraa, joka istuu vastapäätä kaihtimen edessä. Kaihtimella nähdään kirjailtuja puita ja keltaisia hedelmiä, joiden alla paimentytöt ja -pojat lepäävät nurmikolla. Siinä nähdään myös hirvenjahti. Hirvi ui yli puron, jossa kasvaa vaaleanpunaisia sorsanputkia. Koirat puhaltavat sen kintereillä, kieli roikkuen suusta. Taaempana nurmikolla näkyy kaksi ratsastajaa kolmikolkkaisissa hatuissa ja metsästystorvet sivuilla. Puut kauniine hedelmineen kohoavat valkealta taustalta, puro ja puut ovat sinisiä. Maisema kuvaa varmaan kultaista päivänlaskua syyskuussa. On kuin näkisi jalavien värähtelevän tuulessa ja kuin niiden latvat kertoisivat kesän haihtuvasta ilosta. Ja tätä kaihdinta vastaan piirtyvät nyt Claran kiharat keskellä hedelmiä, jotka ovat pyöreitä ja ihania kuin granaattiomenat ja kuvaavat persikoita.
Hän ei vastaa, hän hymyilee hämillään, viehättävänä. Ja äidin puuttuessa puheeseen hänen puolestaan liikkuu tuhat ajatusta hänen sileän otsansa takana. Hän ajattelee miksi hän oikeastaan ujostelee herra d'Astinia, vaikka hän jo kauan, kauan on tuntenut tämän, aina pienestä lapsesta saakka. Kuitenkin oli herra d'Astin saanut hänet pelkäämään kertoessaan joskus matkastaan Kiinaan ja lähetyssaarnaajien piinasta siellä. Hänpä juuri on lahjoittanut ne molemmat kauniit värilliset puupiirrokset, joista toinen esittää Ylhäistä mongoolilaista naista, toinen Keisarin vanhinta tytärtä… Kiina on kauhea maa, siellä piinataan kristittyjä, maa, jota ajatellessa kuvottaa ja tuntee samaa inhottavaa hajua kuin avatessa tuon arkun tuolla, joka lemuaa kamferille ja pippurille. Pahanhengen valtakunta on Kiina!
Ei, paljon mieluummin haluaa hän, Clara, nähdä Guadeloupe-saaret, jossa kiltit neekerittäret ovat halukkaat kääntymään katolisuuteen ja jossa setä Joachim ja hänen morsiamensa Laure rakastivat toisiaan kukkien keskellä… Mutta herra d'Astin on hyvin hyvä pienelle ystävättärelleen; äskettäin lahjoitti hän tälle rannerenkaan, sitä lajia, jota juuri nyt on muodista ja joka muistuttaa kaleerivankien käsikahletta: kultainen ketju, jonka päässä on pallo. Herra d'Astin oli setä Joachimin paras ystävä, mutta harvoin hän tästä puhuu…
Vaan juuri tänään, kun on sijoituttu ruokasaliin, osuu keskustelu setä Joachimiin. Siihen antaa aiheen krassista tehty kaunis kukkalaite, joka on keskellä pöytää.
— Rakas Henri, lausuu herra d'Astin, muistan että niillä päivällisillä, jotka isänne veli piti päivää ennen lähtöään Ameriikkaan, oli pöytä koristeltu tuohon tapaan. Ne olivat iloiset päivälliset Brasilialaisessa ravintolassa Bordeauxissa. Me tyhjensimme maljan toistemme tulevien rakkauksien onneksi. Minä en silloin aavistanut että hänen rakkautensa esine tulisi saamaan niin traagillisen lopun ja yhtävähän että minun surulliseksi tehtäväkseni, Kiinasta palattua, jäisi haudata tänne, tähän maahan, hänen rakas Lauransa…
Herra d'Astin vaikenee. Hän on unhottanut nuoren tytön läsnäolon. Rouva d'Ellébeusen hymy muistuttaa häntä siitä.
Hän vaihtaa ainetta ja sanoo:
— Teidän puutarhassanne kasvaa kauniita melooneja.
— Maa on hiekkaperäistä, vastaa rouva d'Ellébeuse
… Mutta eikö tämä laji tunnu teistä tutulta? Se on kasvatettu niistä siemenistä, jotta te kuusi vuotta sitten ystävällisesti meille annoitte ja jotka kerroitte saaneenne erään kiinalaisen runoilijan tyttäreltä…