— Nyt olet sievä, lapseni. Ja tulit oikeaan aikaan, sillä joku soittaa portilla. Se ei voi olla kukaan muu kuin herra d'Astin.
Mennään ulos.
Kello on kaksitoista. Kuumuus väreilee yli sinisten ja mustien jalavalehdistöjen, joista tunkeutuu sirkan sirittävä ääni. Ilma läikkyy ja höyryää. Ohi kulkee lämmin tuulenhenki, joka kantaa mukanaan puutarhan raskaita tuoksuja.
Clara seisoo suorana portailla, toinen sääri eteenpäin ojennettuna ja tämä koulutyttö-asento on niin luontevan viehättävä että se vaikuttaa kuin luonnonkuva. Tulee ajatelleeksi juoksevaa vettä, johon päivä paistaa tahi kirsimarjaa, jota lintu paraillaan nokkii…
Pitkin lehtikäytävää, kukkalavojen välitse vyöryvät hiljalleen herra d'Astin vaunut pysähtyen avopyörylään lähelle tulpaanipuuta, jota bignonia-köynnökset kiertävät alasriippuvine keltaisine ja punaisine kukkineen.
Markiisi d'Astin astuu vaivaloisesti ulos vaunusta, sillä hänellä on puujalka. Nojaten keppiinsä heilahuttaa hän hattuaan ilmassa. Hän on kookas. Hänen valkoiset lainehtivat hiuksensa muistuttavat tulpaania. Tiukasti istuva takki kapenee miehustaa kohti ja leviää jälleen kankeana kuin krinoliini. Nyt hän nousee portaita nojautuen herra d'Ellébeusen käsivarteen, tervehtii naisia, jotka odottavat häntä portaiden yläpäässä ja kulkee heidän seurassaan salonkiin. Hänen äänensä on lempeä. Istuutuessaan hän sanoo:
— Puujalkani ei ole antanut minulle rauhaa kahteen viikkoon. Sillä on taas leinipäänsä…
Ja isoäiti d'Etanges vastaa hymyillen lapsenhymyään:
— Aivan kuten minun oikealla kädelläni… Se on nyt ollut turvoksissa kymmenen päivää…
— Hitto vie! Mutta teidän kätenne ei kuitenkaan ole mikään puukalikka.
Te voitte ojentaa sen minulle… Entä mitä sanoo tämä kaunis lapsonen.