Nuoren tytön sydäntä kuristaa syvä suru ja katkeruus. Hän ei koskaan ole saanut lukea näitä kirjeitä. Hän on vain nähnyt ne päältäpäin joskus kun isoäiti on avannut laatikkonsa. Mutta hän pitää kiinni näistä kellastuneista papereista, koska setä Joachimin muotokuva riippuu hänen huoneensa seinällä ja koska setä Joachim oli kihloissa kauniin Lauren kanssa… Mutta hänhän ei voi estää isäänsä antamasta noita kirjeitä herra d'Astinille… Onhan hän hullu, kun ajattelee jotain semmoista… Kuinka hän tohtisi…
Hän pukeutuu ajattelematta mitä tekee. Tieto siitä; että setä Joachimin kirjeet ehkä iäksi joutuvat pois talosta, käy hänen omalletunnolleen. Hänhän oli niin onnellinen kaksikymmentä minuuttia sitten, palattuaan ratsastusretkeltään. Nyt on se ilo myrkyttynyt. Hän ei pääse enää päähänpistostaan. Kuitenkin hän kampaa itsensä, pukeutuu hienoon musliinihameeseensa ja ennenkuin lähtee huoneesta katsoo kauan setä Joachimin kuvaa ja heittää sille lentosuukkosen.
Ovi herra d'Ellébeusen huoneeseen on avoinna. Clara näkee isänsä istuvan kirjoituspöytänsä ääressä; hänen edessään on useita kirjenippuja. Jotkut nipuista omat suljetut sinetöityyn kääreeseen, toiset vain sidotut nauhalla yhteen, muutamat kirjeet ovat vielä irtonaisia. Claralle selviää äkkiä mitä isä siinä toimittelee. Hän salaa sisäisen levottomuutensa ja sanoo:
— Hyvää huomenta, isäkulta, nukuitko hyvin viime yönä?
— Hyvin, lapseni. Näet että tässä paraillaan selvittelen liikepapereitani. Muutama sinetti vielä… Mutta jääkööt iltapäivään, koska soitetaan jo toistamiseen suurukselle.
Clara laskeutuu alakerrokseen. Äiti, isoäiti ja herra d'Astin ovat jo salongissa. Kun herra d'Ellébeuse astuu salonkiin sanoo herra d'Astin:
— Rakas ystävä, olen varmaan tuottanut teille paljo vaivaa kun pyysin teitä järjestämään nuo kirjeet; suothan anteeksi?
— Mitä puhuttekaan, herra d'Astin. Teidän pyyntönnehän oli aivan kohtuullinen! Minun olisi pitänyt jo aikasemmin palauttaa teille nämä Joachim-raukan kirjeet. Tulette olemaan syvästi liikutettu kun luette ne uudelleen… Tehän jätitte ne minulle vain säilytettäväksi siksi aikaa kun olitte tuolla pitkällä matkallanne ja minun olisi aikoja sitten pitänyt antaa ne teille takaisin.
Aterian aikana istuu Clara hiljaa, koettaen peitellä sitä mitä hänen sisässään liikkuu. Hän on syövinään peläten että joku huomautus vanhempien puolelta saisi hänen mielentilansa puhkeamaan ilmi. Kun kukaan ei huomaa, antaa hän lautasellaan olevan ruokansa Robinson-koiralle, joka istuu tuolin vieressä. Hän kuulee vain epäselvästi mitä pöydässä keskustellaan.
Kahvi tarjotaan ulkona terassilla, tulpaanipuun varjossa. Clara kulkee alas portaita, ohi riikinkukon. Hänen ajatuksensa kiertelevät yhä samaa asiaa: