Ystävättäreni on epätoivoissaan kun hänen täytyy jättää Pointe-à-Pitre. Hänen tuskaansa lisää vielä se seikka etteivät hänen omaisensa saa tietää, onko hän elävä vai kuollut. Olen luvannut hänelle että te jonkun Lontoossa olevan ystävänne kautta tulette toimittamaan Antilleille menevään postilaivaan kirjeen, jonka hän kirjoittaa vanhemmilleen rauhoittaakseen heitä.
Laure lähtee salaisesti täältä Saint-Pierre de la Martiniqueen, jossa hän 30 p:nä tätä kuuta nousee Aimable Elisa-laivaan. Pyydän teitä yhdessä tohtori Campagnollen kanssa olemaan häntä vastassa Pauillac-sur-Girondessa, johon laiva poikkee. Tarkoitus on että Laura Balansunin ja Noarrieun uteliaiden silmissä esiintyy potilaana, jonka muuan teidän ystävistänne on lähettänyt sinne rauhalliselle maaseudulle tohtori Campagnollen hoidettavaksi.
Pyydän teitä, rakas Hector, ilmoittamaan kirjeessä, paljonko olen ja vastedes tulen olemaan teille velkaa tästä kaikesta.
Pyydän teitä niinikään pitämään huolen niistä matka- arkuista, jotka lähetän täältä Val-d’Or -laivassa, samassa, jossa tämä kirjekin tulee perille. Tullikäsittelyn vuoksi osotan ne Bordeauxiin. Yksi arkuista sisältää Lauran vaatetarpeita, liinavaatteita, joista tässä on luettelo, pukuja j.n.e. sekä kallisarvoisen kitaran, jota ystävättäreni on mestari käsittelemään.
Sen rommin, jonka lähetän teille samalla, tulee teidän pisara pisaralta juoksuttaa toiseen astiaan. Siitä menee sillä tavalla paljon hukkaan, mutta mikä jää jäljelle on oleva harvinaisen hyvää.
Olen teille iäti kiitollinen, rakas Hector, veljellisestä ystävyydestänne!
Toinen kirje kuului:
Artibonite, Pointe-à-Pitren luona, 7 p:nä jouluk. 1805.
Kiitän, rakas Hector, niistä lähemmistä tiedoista, jotka annatte rakkaan Laurani kuolemasta. Tahdon tietää totuuden, oli se miten kamala tahansa. Käteni vapisee kirjoittaessani näitä rivejä. Kymmenen yötä olen itkenyt ja rukoillut Kaikkivaltiaalta anteeksi varomatonta tekoani, jolla syöksin hautaan suloisimman olennon mitä maa on kasvattanut. Ah, miksi en kuullut ystävättäreni rukouksia ja seurannut häntä Ranskaan? Minkätähden menetti hän luottamuksensa minuun? Voi minua onnetonta! Nyt en voi muuta kuin kyynelissä katuen elää loput siitä julmasta elämästä, jonka vain uskontoni estää minua omin käsin katkaisemasta.
Sanotte ettette huomannut mitään erikoista Laurassa hänen viime päivinään, lukuunottamatta hiukan suurempaa surumielisyyttä. Mutta surullisena muistan hänet aina. Tässäkin, tällä autiolla verannalla, jolla tätä kirjoitan ja jossa ennen vietimme monta pitkää iltahetkeä, ei minun koskaan onnistunut saada häntä oikein ilostumaan. Hän kiinnitti vain minuun tuskan täyttämät silmänsä, joista puhui kuin salainen aavistus ennenaikaisesta kuolemasta. Vain silloin hänen mielensä keveni, kun neekerinaiset toivat hänelle kolibreja ja kukkia. Kun muistelen tätä kaikkea alkaa sydämeni sykkiä kiihtyvässä tahdissa tai tahtoo pysähtyä, niinkuin haluaisi se seurata hautaan rakasta Lauraani.