Mutta mistä sai hän sen opiumin, joka löydettiin hänen yöpöydältään.
Voiko semmoisia vaarallisia myrkkyjä saada ilman lääkärin määräystä?
Vaan mitä sanotaankaan! Jos hän oli päättänyt kuolla, ei mikään voinut
estää tätä kohtaloa toteutumasta. Tuon kauhean täytyi tapahtua.
Jääköön tämä tuskallinen salaisuus meidän keskiseksi. Se mitä maailma kutsuu häväistysjutuksi, et saa tahria hänen kallista muistoaan. Vain tohtori Campagnolle ja te tiedätte mitä tässä surullisessa draamassa on tapahtunut. Tunnen hänen sydämensä. Siihen voi luottaa. Hän on vaikeneva, sillä joskin lääkärillä on ihmisiä kohtaan velvoituksia, on hänellä vielä korkeampia velvoituksia jumalaa kohtaan. Joka, siitä olen varma, on oleva armollinen Laurelle. Jos rangaistus kuolintavasta, jonka kristillinen oppimme tuomitsee on kohtaava jotakuta, tulee sen kohdata minua, joka olen syyllinen niin tässä kuin tulevassa elämässä.
Onneton tyttöni epäili minun rakkauttani. Hän ajatteli että se surunlapsi, jota hän kantoi kohdussaan, tuottaisi minulle huolia ja ikävyyksiä ja että olin lähettänyt hänet maanpakoon Ranskaan enemmän siinä itsekkäässä mielessä että sillä raivolla pääsisin synnytyksen aiheuttamista ikävyyksistä kuin pelastaakseni hänet siitä häväistyksestä, jonka hänen tilansa täällä olisi hänelle tuottanut. Minkätähden en ilmaissut hänelle niitä isäntunteita, jotka kuitenkin täyttivät sydämeni onnella! Minkätähden on luonto antanut minulle tämän itsepäisen umpimielisyyden, joka eräänlaiseen ylpeyden kuoreen kätkee tunteellisesti värähtelevän sydämen? Miksi en perinpohjin selvittänyt rakastetulleni että vain huolenpito hänen maineestaan — tässä kaupungissa, jossa hänen perheensä on niin huomattavassa asemassa — sai minut lähettämään hänet niin kauas luotani? Kellään ei täällä ollut aavistusta että Laure oli Ranskassa. Antonio Lopez, hänen veljensä, on pannut toimeen etsiskelyjä, mutta ilman tulosta. Joku salainen aavistus sanoi kuitenkin hänelle että minä olin jollakin tavalla syypää Lauren katoamiseen. Todistusten puutteessa ja asemani tähden täällä ei hän kuitenkaan voinut ilmiantaa minua oikeudelle. Silloin haki hän riitaa kanssani ja te tiedätte miten surullisesti meidän kaksintaistelumme päättyi, kun minä huolimatta siitä että ammuin umpimähkään tahtomatta edes haavoittaa vastustajaani, ammuin puhki hänen toisen silmänsä ja iäksi pilasin hänen ulkonäkönsä.
Epäilikö Laura minun lupaustani palata Ranskaan mennäkseni siellä naimisiin hänen kanssaan? Sitä en tiedä. Mutta jokainen kysymys, jonka teen itselleni hänen kuolemansa johdosta, täyttää mieleni kauhulla ja omantunnonvaivoilla. Lähetin hänet teidän luoksenne kun tiesin että hän teistä voisi saada uskollisen ystävän, joka tukisi häntä hänen vaikeassa tilassaan. Voi, rakas Hector, pyydän että hautaatte Lauran siihen kirkkomaahan, joka kerran tulee kätkemään minunkin ruumiini. Tahdon että minun ikuisesti kihlattu morsiameni on lepäävä lähellä d'Ellébeusejä, joiden vanhan nimen tahdoin antaa hänellekin. Ellei veljeni Tristan olisi kuollut, pyytäisin teitä ilmaisemaan hänelle tämän surullisen salaisuuden, sillä tahdon että sukuni on oikeudenmukaisesti tuomitseva tekojani. Jos kuolen täällä, pyydän että te veljenpojalleni Henrille, joka nyt on 3-vuotias, heti kun hän tulee täysi-ikäiseksi, kertoisitte kenen olen haudannut sinne kirkkotarhaan ja samalla niistä olosuhteista, joissa se on tapahtunut.
Ja nyt, lepää rauhassa sinä rakkaan Laurani autuas henki! Olkoon Kaikkivaltias sinulle armollinen! Sinä liian kiihkeän rakkauteni kallis uhri! Yksin jään minä tänne maan päälle hautomaan suruani ja omantunnonvaivaani, koska et katkeran yksinäisyyteni iloksi jättänyt minulle edes syleilymme kovaonnista hedelmää!
Painan teidät rintaani vasten, rakas Hector! Kyyneleet estävät minua pitemmälti jatkamasta.
Joachim d'Ellébeuse.
Kun Clara on päässyt tämän kirjeen loppuun, mustenee kaikki hänen silmissään. Korvissa humisee ja ihossa tuntuu kylmä hiki. Hän aikoo nousta mutta vaipuukin pyörtyneenä nojatuolin viereen. Vähitellen palaa humina, mutta tällä kertaa jo hiljaisempana. Kun hän herää tajuihinsa, täyttää hänet joku pehmeä mielihyvän tunne. Hän on yhä yksin ja ymmärtää nyt. Hän kastaa sokeripalan formeliittirohtoihin, jota on yöpöydällä ja nielasee sen… Kerran ennenkin, pienenä ollessaan, on hän pyörtynyt… Kirjeet hän kääri huolellisesti kokoon, kätkee ne lippaaseensa ja paneutuu sänkyynsä vaipuen pian rauhalliseen uneen, jota kestää aamuun asti.
III.
Tänään on sunnuntai. Gertrude tulee avaamaan ikkunaluukut.