Vaatimaton kirkko on tulvillaan pyhää valoa. Herra pastori on juuri tullut alttarin ääreen. Hänen messukasukkansa on kirjailtu vihreillä palmunlehdillä ja kultaisilla kukanterillä.
Naiset polvistuvat. Herra d'Astin ja herra d'Ellébeuse toimittavat rukouksensa seisaaltaan, käsivarret ristissä.
Clara kumartuu syvään ja hymisee itsekseen pyhän Tuomas Akvinolaisen rukouksen:
— »Oi, sinä joka niin suuresti minua rakastat, Jeesus, totinen Jumala, kätketty minun silmiltäni, kuule kun minä huudan puoleesi!
»Tee minulle katkeraksi jokainen ilo, joka ei ole sinusta, mahdottomaksi jokainen työ, joka ei ole sinun kunniaksesi, sietämättömäksi jokainen lepo, joka ei ole sinun suomasi!
»Oi Jeesus, sinä käsittämätön hyvyys, anna minulle sydän, joka on täynnänsä rakkautta sinuun, sydän, jota ei mikään näky tai ääni voi kääntää pois sinun puolestasi; sydän, joka on uskollinen ja luja, joka ei koskaan horju eikä väsy; voittamaton sydän, joka jokaisen myrskyn jälkeen on valmis taisteluun; vapaa sydän, jota ei mikään orjuuta eikä viettele; oikeamielinen, vanhurskas sydän, joka ei koskaan eksy harhateille.
»Pitäköön sinun orjantappurakruunusi piikit minun mieleni alituisessa katumuksen tilassa! Vuodattakoon sinun armosi minun päälleni lahjojaan tässä vainon ajassa! Täyttäköön sinun kunniasi minut autuuden ilolla, jahka saavun kotimaahan! Amen.»
Hän avaa messukirjansa, mutta hänen on mahdoton tarkkaavaisena seurata sen rivejä. Hän ajattelee taas noita järkyttäviä kirjeitä, setä Joachimia, Laurea… Laura Lopezia. Niin, hän se on, jonka nimi on piirretty hautakiveen tuolla ulkona kirkkotarhassa. Hän se on. Ja äkkiä puhkee siitä sekavien tunteiden vyyhdistä, joka hänen mielessään on kuohunut sitte eilisillan, esiin intohimoinen myötätunto tuota kuollutta naisparkaa kohtaan. Clara d'Ellébeuse kuiskaa ajatuksissaan: Laure… Laure raukka… Laura… Dolora… Doloriba… Niin hän hurmaantuneessa mielentilastaan lainaa tuolle tuntemattomalle lemmenuhrille sen nimen, joka kuuluu surevalle Neitsyelle, jumalanäidille…
Herra pastori nousee saarnatuoliin ja hänen saarnatessaan kansan
murteella, antaa Clara katseensa harhailla pitkin kuulijakuntaa.
Oikealla, vihkivesiastian luota keksii hänen silmänsä nuoren miehen,
Roger Fauchereusen, erään hänen pensionikumppaninsa veljen.
Tämän Lia Fauchereusen vanhemmat asuvat lähiseudulla, puolentoista peninkulman päässä Balansunista, Piilipuulinnassa. Se on vanha herraskartano, jonka edustalla on mahtava pihamaa, missä tepastelee kokonaisia parvia riikinkukkoja. Pitkä piilipuu ja tammi-käytävä johtaa ylös linnan edustalle. Herra ja rouva Fauchereuse käyvät harvoin vieraissa. Rouva Fauchereuse sairastaa ajottaista synkkämielisyyttä, joka toisinaan antaa hänen omaisilleen aihetta levottomuuteen. Herra Fauchereuse on sivistynyt ja älykäs maalaisjunkkari, hän on nuorempana harjoittanut lääketieteellisiä opintoja Montpellierissä. Olematta ammattilääkäri voi hän siis antaa armeliasta apuaan ympäristön köyhille, kiireisissä tapauksissa auttaa ystäviäänkin. Herra d'Ellébeuse, joka silloin tällöin tapaa hänet ja pitää paljon herra Fauchereusesta — johon myötätuntoon tämä ei suinkaan ole vastaamatta — ja valittaa että hän niin harvoin voi nauttia tämän seurasta. Mutta Lia Fauchereuse saa toisinaan isältään luvan seurata puutarhuria kaupunkiin ja silloin tavallisesti molemmat nuoret ystävättäret tapaavat toisensa ja seurustelevat muutamia tunteja, kunnes puutarhuri taas paluumatkalla noutaa Lian. Joskus, mutta hyvin harvoin, Roger Fauchereuse tekee sisarelleen seuraa d'Ellébeusien luo.