— Riikinkukko on ylpeyden perikuva, ajattelee Clara. Minä olen ylpeä, sanoo pastori pensionissamme. Mutta eihän kaikkien nimi otetaan d'Ellébeuse! Kas tuolla tulee äiti!
—Lapseni, sanoo rouva d'Ellébeuse, kun hän on suudellut tytärtään otsalle, tänään pitää sinun pukeutua täti Aménaïdelta saamaasi hameeseen. Herra d’Astin on lähettänyt sanan, että hän tulee käymään meillä. Hän on täällä jo vähän ennen kahtatoista. Kello yksitoista vaihdat siis hametta, tyttöseni.
Rouva d'Ellébeuse nousee linnan portaita ja Clara kääntyy puutarhaan. Hän vaeltaa siellä ohi tummien vadelmapensaiden ja suippojen, kauniiden omenapuiden. Ruusun lehdellä tapaa hän kultapintaisia koppakuoriaisia.
Ilma väreilee sinisenä pensasaitojen yllä. Mutta se hiljainen onni, joka koko aamun on asunut nuoren tytön sielussa, vaihtuu siksi aavistuksentapaiseksi surumieliseksi, joka valtaa mielen tämmöisinä kirkkaina, kultasina päivinä.
Äkkiä, ilman mitään erikoista aihetta, tuntee hän omantunnonvaivoja. Jumalani, Jumalani, hän kuiskaa itsekseen, armahda minua! Minulla on ollut pahoja ajatuksia. Mihinkä joutuisinkaan, jos nyt äkkiä kuolisin! Olenko valmis astumaan Jumalani kasvojen eteen? Minulla on ollut rumia ajatuksia setä Joachimista ja hänen morsiamestaan Lauresta. Minä ajattelin, istuiko hän sedän sylissä silloin kun he olivat kihloissa…
Ja synnin pelko, tämä sielun piina, jonka kauheuden vain oikeauskoinen katolilainen täysin tajuaa, raatelee nyt Claran hentoa sielua. Hän on tullut hedelmätarhan päähän, hän avaa lehtimajan luona olevan vihreän portin ja astuu suuren puiston varjoisalle käytävälle. Siellä kasvaa ailanthus, laakeripuu ja vaahtera. Lehvien alla vallitsee eräänlainen hämärä, vaikka mätäkuun aurinko paraillaan lähettää valovirtansa yli puiden latvojen.
Kohta on Clara vaeltanut puistonkin halki ja tullut ristikkoportille, jossa d'Ellébeuse suvun soikea vaakuna näkyy ruostuneitten ranskalaisten liljojen keskellä. Ja kun hän näin on päässyt ulkopuolelle linnan alueen, kulkee hän kuivuudesta haljennutta metsätietä, jonka varsilla kasvaa sanajalkoja. Jostain kuuluu linnunnokan koputus puun kuoreen, sisilisko kiitää poikki tien ja sirkka lakkaa äkkiä laulustaan.
Tätä tietä päästään vanhalle kappelille. Tullakseen sinne käy Clara läpi kirkkotarhan, jonka kumpuja koristavat neilikat puksipuut, orvookit, tomunkarvaiset mintut ja ne yrtit joita kutsutaan kastemaljoiksi, koska kosteus kerääntyy niiden koveroille lehdille.
Clara d'Ellébeuse astuu kappeliin. Häntä puistattaa sen viileys. On kuin sadepisaroita valuisi pitkin hänen lämmintä ruumistaan. Sillä murattien ja tiilien suojaama temppeli säilyttää kuin vesiruukku viileytensä palavimmassakin päivänpaisteessa.
Alttari on kaunis ja yksinkertainen; sitä valaisee pari suipporuutuista ikkunaa joiden edessä hohtaa talonpoikaistapaan huolellisesti tärkätty verho. Alttarikaapin kummallakin puolen on kolme suurta kullattua kynttiläjalkaa.