Vasemmalla, muurin syvennyksessä on Neitsyt Maarian kuva ja oikealla samanlaisessa syvennyksessä seisoo Pyhä Jooseppi. Heidän jalkojensa juuressa on silmää ilahuttamassa pieniä kullattuja ja vihreitä vaaseja, täynnä yksinkertaisia ketokukkia. Keskellä kirkkoa, katkenneen pilarin päässä on koverrettu kivi, joka muistuttaa kalkkia; siinä on vihkivesi. Kappelin hämärässä se näyttää mustalta. Lehterin alla, joka on kuin tallin seime, näkyy rippituoli vihreän kankean taftiverhon peitossa. Tässä rauhanmajassa ei ole holvattua kattoa, ainoastaan puinen laki, mikä on sivelty taivaansinisellä laastilla.
Clara d'Ellébeuse polvistuu rukoukseen.
Jumalani, hän kuiskii itsekseen, varjele minua pahoista ajatuksista. Minä tahdon olla pieni puhdassydäminen tyttö. Käännä uteliaisuus pois minun sydämestäni. Älä anna minun tahtoa lukea setä Joachimin kirjeitä, jotka omat isoäidin lippaassa. Minun mieleni on ahdistuksessa. Pyhä Neitsyt, rukoile meidän puolestamme! Älä anna minun joutua helvettiin. Ah, Jumalani, miten olen onneton… Pelkään kadotusta. Hyvä Jumala, älä erota minua äidistä ja isäkullasta. Anna meidän kaikkien päästä taivaaseen. Armahda meitä!
Hän notkistaa polvensa alttarin edessä, ristii silmänsä, [tekee ristinmerkin] kastaa sormenpäänsä vihittyyn veteen ja käy ulos kappelista.
Hetken seisoo hän häikäistynä portailla, kaukana, tummien metsäisten kukkulain takana väreilevät Pyreneiat väkevässä valovirrassa.
Clara kulkee jälleen läpi kirkkotarhan. Tuossa on d'Ellébeusien perhehauta: Bernard d'Ellébeuse, 1690. Jean d'Ellébeuse, 1715. Jean d'Ellébeuse, 1780. Elisabeth d'Ellébeuse, 1781. Tristan d'Ellébeuse, 1804. Amélina d'Ellébeuse, 1620. Ja monta muuta d'Ellébeusiä…
Lähellä niitä on yksinäinen kumpu, jolla kukkii kimppunen noita heleitä, sametinpehmeitä kukkia, jota joskus erehdyksessä luullaan tavalliseksi belladonnaksi, koska sen latinalainen nimi on Amaryllis belladonnœæ. Kiveen on kaiverrettu vain nämä sanat:
Laura Lopez 1805.
Clara ei ole koskaan saanut selville kuka tämä nainen oikeastaan on ollut, hänelle on sanottu että siinä lepää muuan perheen ystävä. Hän rakastaa tätä hautaa, jota isoäiti vaalii ja jolle hän on istuttanut punaisia liljoja, hän rakastaa tuon tuntemattoman muistoa, josta jälellä ei ole muuta kuin suloiselta sointuva nimi…
Laura Lopez… Se kuulosti melkein, samalta kuin Laure, joka oli setä
Joachimin morsiamen nimi.