Clara punastui ilosta. Sillä Rogerin kädessä on hän huomannut ne kukat, joita hän oli poiminut ja heittänyt Rogerin jalkoihin.
* * * * *
Roger lähti samana iltana, jättäen nuoren tytön sieluun onnen niin leudon ja kuulaan kuin on päivän kultainen kimmellys syyskuun iltapuolena. Hänen sydämensä aukenee kuin kypsä hedelmä. Hän etsii yksinäisyyttä puiston käytävillä ja lehtimajoissa. Setä Joachimin ja tämän morsiamen tarina ei hänestä tunnu enää niin järkyttävältä eikä niin surulliselta. Hän voi nyt rauhallisesti sitä ajatella.
— Siihen tapaan elettiin ennen aikaan siirtomaissa, hän sanoo itselleen, kiihkeätä ja intohimoista elämää.
Hän ei tunne lähemmälti sitä elämää, hän ei edes ymmärrä mitä nuo sanat, joita hän käyttää, merkitsevät, mutta hän loihtii salaisen mielikuvituksensa silmien eteen uhkeita saaria, joissa paraillaan villiviini ja likvidambit [ambrapuut] koreilevat syksyn väriloistossa, hehkuen kuin ne räikeät pippurihedelmät, joita Gertrudilla on tapana ripustaa vinninikkunoihin. Hän näkee itsensä ja Rogerin tanssijaisissa Antilleilla tahi jossain muualla, sillä sielläpäin on muitakin paikkoja, joilla on yhtä sointuva nimi: Florida, Louisiana tahi etelä-Carolina, jota muuan nuori merenkulkija kuvaa Perhekuvalehdessä. Siellä puhkee kapinoita, sokeriviljelykset pistetään tuleen ja uskollinen orja kantaa kokospalmun latvaan nuoren valtiattarensa, jonka kapinalliset tahtovat tappaa…
Nämä unelmoimiset vahvistavat Claran uskonnollista tunnetta. Kaikki hänen tunnonvaivansa ovat hävinneet. Jumala on vain ääretön hyvyys. Näinä vielä helteisinä päivinä on kirkko kuin varjoisa, viileä pääskysenpesä. Hän menee sinne usein omasta tarpeestaan, mutta hän ei enää rukoile jumalalta anteeksi syntejään. Hänen rukouksensa on vain sanatonta hartautta, värisemä kiitosuhri, joka kohottaa hänet haltioimisen huipulle. On kuin hän kietoisi Pyhän Neitsyen jalkojen ympäri sielunsa ylistyslaulun. Eräänä päivänä messussa, juuri silloin kun sakramentti kohotetaan, täytyy hänen väkisin karkoittaa mielestään nämä säkeet Rogerin runosta, jotka alati juoksevat hänen mieleensä:
Ah, sinne missä koittaa onnes hempein
Sua seuratkohon lyyrastani lempein
Ja sydän-sointuvaisin sävelein!
Eräänä iltapäivänä tulee Lia vieraisille.
Voitko ajatella, rakas Lia, sanoo Clara, että veljesi tässä taannoin sai meidät ihan haltioihin lukemalla erään runonsa… Lukeeko hän usein teille siellä kotona runojaan?
— Eipä juuri, Clara kulta, sitä kunniaa hän ei meille suo usein ja muuten…