— Me emme saa nähdä toisiamme ennenkuin luostarissa! Loma-aika on kohta lopussa.
— Voi miten ikävää, rakas… Ja Roger matkustaa myös ylihuomenna…
Minä jään aivan yksin… Kirjoitatko minulle joskus?
— Kirjoitan. Mutta sinun täytyy myös. Lupaatko?
— Lupaan, lupaan.
* * * * *
Suloinen suvi tekee loppuaan. Jokainen rientävä päivä tempasee myrskyn huokaillessa lehtiä puiden kruunuista ja sammuu sateen kohinaan. Clara käyttää iltapäivät herbariokasviensa järjestämiseen ja tutkimiseen. Neulan kärjellä erottaa hän toisistaan ja laskee huolellisesti heteet. Tämä on Spirea [mesiangervo], joka tuoksuu mantelille ja rakastaa kosteita niittyjä. Tämä on scrophularia aquatica [rantasyyläjuuri], jota kasvaa vedessä, ja tämä on kitkeruoho [syysmyrkkylilja], joka on vahingollinen karjalle ja joka pienenä punaisena silmänä valvoo ruohomaita. Tämä on kärpäsloukku, joka kasvaa suoturpeilla ja alituisesti kimaltelee hopeisesta kasteesta, jonka vuoksi se on saanut nimen Rossolis. Tuo on taas Gentiana [kellokatkero] tummansinisine kellokukkineen, tämä on herkkäkantainen kanerva ja tuo surullinen meirami, jonka kukat omat hilpeitä ja hyvältä tuoksuvia ja avautuvat rajuilman lähestyessä ja tämä tässä on tavallinen salvia, jonka nimi merkitsee terveellistä yrttiä ja melissa, jota mehiläiset rakastavat. Clara d'Ellébeuse lukee kasvitieteen oppikirjastaan, jonka alkulehdellä on kukilla koristettu Neitsyt Maarian kuva, muutamia säkeitä tuntemattoman runoilijan runosta:
Melissa, sun tuoksusi kutsuu
Jo kaukaa mehiläisparven!
Sun luonasi lepää perho
Kun aukaset hunajasarven.
Sitten sulkee hän kirjan ja ajattelee paluumatkaansa pensioniin. Hän ahtaa matka-arkkunsa kaikenlaisia pikkuesineitä. Pieneen lippaaseen järjestää hän kaikki ne kirjeet jotka loma-aikana on saanut ystävättäriltään. Lajitellessaan niitä lukee hän ne uudestaan. Tässä on muuan kirje Victoire d’Étremontilta, joka monella »rakas Clara» -huudahduksella ja huutomerkillä kertoo miten hänen vanhemman sisarensa sulhanen eräällä huviretkellä oli pää edellä pudonnut veteen ja miten hänet ongittiin ylös ja miten hänen kengissään ja taskuissaan oli ollut liejua ja että hänellä ei ollut toisia vaatteita ja että oli hassua nähdä Edmée'n itkeä kollottavan ja hienolla batistinenäliinallaan pyyhkivän sulhastaan. Tämä toinen kirje on Blanche de Percivalilta, joka katkerasti valittaa, ettei Sylvie Laboulaye, heidän yhteinen ystävättärensä, ole muistanut häntä rivilläkään. »Semmoinen kiittämätön olento!» huudahtaa hän kirjeen lopussa. Rose de Liméreuil, joka taas on kirjoittanut tämän, on lukenut paljon kirjoja. »Minua on kaikkein enin viehättänyt, sanoo hän, muuan rouva Dervalin kertomuksista, jossa eräs nuori mies, jota luullaan erääksi toiseksi mieheksi pelastuu pukeutumalla pyöveliksi ja löytää morsiamensa eräästä vankikopista vallankumouksen hirmuhallituksen aikana».
Äkkiä rypistää Clara silmäkulmiaan. Hänhän oli unohtaa nenäliinarasiaansa setä Joachimin kauheat kirjeet! Hän avaa laatikon ja pistää nuo molemmat kirjeet toisten väliin ja lukitsee jälleen lippaan kätkien avaimen koulumanttelinsa sisätaskuun.