—… Ja sitte, kertoo muuan kävelevistä tytöistä toisille, jotka jännittyneinä kuuntelevat… sitte kun nämä naiset palasivat luostarin refektoorioon, huomasi abbedissa että he puhuivat kovin vähän ja että heillä oli karkeat äänet… He kertoivat palanneensa Palestiinasta… Ja se sisar, joka palveli pöydässä huomasi erään hameen aita pistävän esiin punaisen saappaan. Äkkiä…
— Neula on puhkaissut pallon.
— Aijaijai!
— Jos sinä huudat noin, Almaïde, en viitsi leikkiä kanssasi!
Tuuli humisee alakuloisesti puissa. Viluisia, pörröisiä varpusia uikuttaa tuulen käsissä pihamaalla ja löydettyään leipämurun lentävät ne tiehensä.
Clara d'Ellébeuse istuu yksin ja kokoonkyyristyneenä penkillä, käden on hän painanut rintaansa vasten. Kolme päivää on hän tuntenut kovia kipuja kyljessään, selässä, rinnassa ja niskassa. Hän puree hampaansa yhteen hiiskumatta kellekään sairaudestaan, joko sentähden että muiden säälittely kiusaa häntä tahi koska hänen kiihottuneissa aivoissaan on herännyt joku kamala ajatus. Joskus häneltä pääsee hiljainen parahdus, ei muuta. Siinä hän on istunut koko aamiaisloman, mustaan mantteliinsa uppoutuneena, hytisten kuumeesta ja vastaamatta sanallakaan toveriensa kysymyksiin, ei edes rakkaan ystävänsä Lian.
Mutta se ei heitä oudostuta, he ovat tottuneet siihen että hän väliin on hiukan omituinen. Claran vieressä on pieni korillinen rypäleitä, jotka Gertrude on huolellisesti pakannut ja jonka hän eilen on saanut äidiltään. Hän ei ole koskenutkaan koriin. Hän on arka kuin sairas eläin. Hänen ruuvikiharansa riippuvat järjestämättöminä kalpeilla poskilla.
Kun kello soi nousee hän penkiltään.
— Lapseni, sanoo johtajatar, joka sattumalta menee Claran ohi, jos olette sairas ei teidän pidä rasittaa itseänne. Te olette aina ollut huolellinen oppilas. Mutta viime päivinä olen huomannut teissä muutoksen. Voitteko pahoin?
— Olen hiukan väsynyt, äiti hyvä. Ei se ole sen pahempaa…