Eräänä yönä luulee hän lapsen liikahtaneen neitseellisessä kohdussaan. Ja kun hän karkaa ylös unestaan, muistaa hän sen äänen, jonka kuuli kerran loma-aikana, sinä aamuna kun lähdettiin tuolle onnettomalle metsästysretkelle, äänen, joka oli huutanut: »Aika on läsnä että sinä tulet raskaaksi!» Se oli Kaitselmuksen varoitus, hän ajattelee… Miksi en kuunnellut sitä! Kaikki on nyt hukassa, kaikki on lopussa!… Oi, etten olisi koskaan syntynyt tahi että olisin syntynyt eläimeksi, tuommoiseksi koirapahaseksi kuin Robinson, joka kaluaa luuta päivänpaisteessa … Silloin kai olisin saanut jäädä rauhaan.
Väliin keräytyivät hänen ajatuksensa sen lapsen ympärille, jota hän surullisessa tietämättömyydessään luulee kantavansa ruumiissaan… Ah, hän rakastaa jo sitä! Sehän on hänen, sehän on Rogerin poika! Mitä hän sanoisikaan, jos tietäisi minun olevan tässä tilassa?… Kirjoittaisiko, hän Rogerille? Oi ei, hän kuolisi häpeästä. Hän ei edes tiedä millä tavoin… Mutta kun hän kerran on kuuleva kauhean totuuden, syntyykö silloin kaksintaistelu niinkuin syntyi setä Joachimin ja Lauran veljen välillä? Onko Roger ampuva? Onko hän ampuva silmäpuoleksi rakkaan isäni? Ja sitten… Ei, se on liian kauheata!
Joka päivä tuo uuden tuskan joka yö uuden kuoleman, eikä edes kuolemaa, vaan jotain paljon pahempaa kuin elämä.
Eräänä päivänä tulevat herra d'Ellébeuse ja herra Fauchereuse yhdessä tervehtimään luostarissa olevia tyttäriään. Molemmat tytöt astuvat vierassaliin, toinen laihtuneena ja kalpeana, toinen säteillen terveyttä ja iloa. Vaihdettuaan muutaman sanan tyttärensä kanssa lähettää herra Fauchereuse tämän pois ja kääntyy Claran puoleen puhellakseen hetken kahdenkesken hänen kanssaan.
— Oletteko sairas, rakas lapseni? hän kysyy. Sanokaa minulle missä tunnette tuskia?
Oh, miten lähellä Clara on tunnustaa rikoksensa! Mutta häveliäisyys estää häntä siitä. Jonkun toisen lääkärin edessä hän ehkä olisi nyyhkytysten lomassa kertonut luulotellusta harha-askeleestaan, mutta tämän edessä… Roger ei ollut syyllinen, Clara oli yksin syypää kaikkeen. Voittamaton häveliäisyys sitoo hänen kielensä. Hän vastaa:
— Ei minulla ole tuskia. Minulla on vain kuumetta…
Molemmat isät lähtevät. Ja kun luostarin portti heidän takanaan sulkeutuu, puhkee herra d'Ellébeusen rinnasta esiin pitkä nyyhkytys.
— Rauhoittakaa, rakas ystäväni, sanoo herra Fauchereuse. Semmoisia hermoston häiriöitä tavataan usein nuorissa tytöissä, mutta ne katoavat tavallisesti yhtä äkkiä kuin tulevat. En usko että tässä on mitään vaaraa tarjolla. Tyttärenne on elinvoimainen, hän on syntynyt terveistä vanhemmista. En ole koskaan kuullut että d'Ellébeusen tahi d’Étangien suvuissa olisi ilmennyt mitään hermotauteja.
Kuullessaan nämä, puhujan tietämättä musertavat sanat, ojentaa herra d'Ellébeuse vartalonsa.