— Rakas Fauchereuse… hän alkaa.
Mutta hän vaikenee jälleen ja jättää ilmaisematta kamalan salaisuutensa.
— Teidän tyttärenne on vain hermostunut, jatkaa herra Fauchereuse…
Vakuutan että hänen järkensä on vahingoittumaton.
Clara d'Ellébeuse noudattaa tarkoin määrättyä elintapaa. Hän on aina ollut luostarin suosikki ja häntä hoidetaan siellä niin hyvin kuin on mahdollista. Jottei hänen hermojansa vielä enemmän rasitettaisi, vapautetaan hän kaikista hartaudenharjoituksista. Hänen tarvitsee ainoastaan sunnuntaisin käydä messussa, siinä kaikki. Vanha pappi tuntee hyvin nuoren tytön ja tietää minkä hirveän sielunjännityksen jokainen omantunnon kuulustelu tuottaa hänelle hänen nykyisessä tilassaan.
Mutta Clara, joka aluksi tuntee mielessään helpotusta, tulee pian levottomaksi:
— Jos minun olisi täytynyt ripittää itseni, ehken olisikaan tunnustanut kaikkea. Enkä ole yhtä rikollinen pelkästään tämän kautta, vaikken olekaan rippituolissa?
Ja hänen vaivansa alkavat uudelleen tahi oikeammin sanoen, ne eivät lopu koskaan. Usein hän näkee unta, että on istuvinaan kaivon partaalla, suljetun huvilan luona, ja että riikinkukko on lentänyt kaivon kannelle ja päivä paahtaa hänen päälaelleen.
— Alastomana hän on syntyvä, hän ajattelee. Jeesus-lapsella oli seimensä…
Ja samalla kun vastasyntyneen lapsen ajatteleminen liikuttaa hänen mieltään, täyttää hänet kumea viha Isä-Jumalaa kohtaan.
— Oh, hän on ilkeä, hän sanoo itsekseen. Mutta säikähtyneenä omasta herjauksestaan taivuttaa hän nöyrästi päänsä ja rukoilee.