Muuan kohtaus saa hänen katkeruutensa mitan kukkuroilleen. Hänen vanha ystävänsä, herra d'Astin, joka on kuullut hänen sairaudesta tulee luostariin häntä katsomaan. Hän onnahtelee vaivaloisesti vierassaliin ojentaen kauniisti hymyillen Claralle korillisen sorjia mispelin hedelmiä, jotka olivat hänen herkkujaan ennen terveenä. Clara on niin liikutettu tästä huomaavaisuudesta, että nyyhkytys tunkee esiin hänen rinnastaan. Vanha markiisi voi vaivoin hillitä omaa liikutustaan ja levittää sylinsä rakkaalle lapselleen odottaen että tämä heittäytyisi siihen saadakseen hetken helpotusta vaivalleen.

Mutta Clara nousee rypistetyin kulmin ja silmät villinä ja huutaa:

— Ei mitään syleilyjä!… Te olette heittiö!… Te tahdotte saattaa minut häpeään!

* * * * *

Herra d'Astin on tarpeeksi hienotunteinen ollakseen puhumatta tästä kohtauksesta Claran omaisille. Hän näkee noissa sanoissa mielipuolisuuden kamalan enteen. Mutta hän kehoittaa päättävästi, selittämättä sen lähemmin syytä, siirtämään tytön maalle, raittiiseen ilmaan. Clara d'Ellébeuse tuodaan jälleen kotiin.

Herra Fauchereuse käy rakastettavan avuliaana usein linnassa tehdäkseen hiljaisia huomioitaan, mutta Claran sairaus pysyy hänelle yhtä selittämättömänä ja salaperäisenä.

Ehkä se johtuu jostain verenkierron häiriöstä, hän ajattelee, jostain epäsäännöllisyydestä, jommoisia usein sattuu senikäisille tytöille. Hän tiedustelee rouva d'Ellébeuseltä: mutta tämä on jo pitänyt silmällä Claraa ja saanut varmuuden siitä että kaikki on kunnossa, mikä seikka ei kuitenkaan, sen pahempi, voi tyynnyttää tietämätöntä tyttö-raukkaa.

Hän ei puhukaan enää, paitsi milloin häneltä jotakin kysytään ja silloinkin hän vastaa lyhyesti, ärtyisästi.

Hän nousee joka päivä samaan aikaan ja menee jo varhain aamulla vanhaan kappeliin toimittamaan aamurukoustaan, mutta ensinnä seisoo hän aina hetken Lauran haudan ääressä.

Heleä belladonna ei siinä enää kuki, vaan sensijaan paistaa kuihtuneiden lehtien joukossa tahi lumella punarintasatakielen rinta. Eräänä päivänä hän saa ankaran yskänkohtauksen, kun katumusta tehden on maannut polvillaan huurteisessa ruohossa. Ei voi sanoin kuvata kaikkia niitä tuskia, jotka hänen sielunsa kokee. Kylläännys ja inho kaikkeen ei enää jätä häntä paitsi antaakseen tilaa julmalle ja aiheettomalle sielunhädälle. Itsesyytökset pistävät hänen ohimoitaan, soivat hänen korvissaan alituisina kuolinkelloina. Öisin näkee hän harhanäkyjä, kuulee äänen huutavan että hän on raskaana ja tuntee silloin kipujen runtelevan itseään, samalla kun hän näkee punaisten varjojen häilyvän pimeydessä.