»Se tässä myöskin on niin vietävän pahaksi», sanoi tohtori, »ettei hän itse tunnu välittävän ollenkaan siitä, jääkö henkiin vai ei. Jos hän saisi tahtonsa perille, olisi hän kohtakin kuollut. Vaikeata on pelastaa potilaan henkeä, joka ei itse välitä vähääkään pelastumisestaan. Jos hän tahtoisi kamppailla henkensä edestä, niinkuin teki napamatkallaan, niin saisimme hänet hyvinkin vielä jaloilleen. Mutta kun asianlaita on tällainen —» hän kohautti masentuneena hartioitaan.
Seuraavana iltana kello 9 aikaan istui Lloyd valvomaan sairaan luona, ja tohtori tahtoi käydä riisuutumatta makuulle erääseen alakerran huoneeseen. Lloyd oli saanut määräyksen herättää hänet heti, jos sairaan tilassa tapahtuisi jonkinlaista muutosta.
Mutta kun tohtori hapuili pimeässä portaita alas, oli hän kompastua Adleriin ja Kamiskaan. Adler istui portailla koira vierellään, molemmat kyyryissään pimeässä, pitäen uskollisesti vahtia ja korvat herillään kuulustellen vähintäkin ääntä Bennettin huoneesta.
Adler kavahti pystyyn ja kumarsi, kun tohtori meni ohi.
»Eikö vielä kuulu yhtään parempaa?» hän kuiskasi.
»Ei rahtuakaan muutosta», vastasi toinen tuimasti. »Hän voi voimistua kolmen viikon perästä, ja yhtä hyvin voi hän kuolla jo tänä päivänä — siinä minun tietoni. Nyt tiedätte aivan yhtä paljon kuin minäkin. Tuo pahuksen koira!»
Hän oli tullut tallanneeksi Kamiskaa, joka pidättyi sankarillisesti ulahtamasta, ja sitten hän jatkoi matkaansa.
Adler istahti jälleen hyvin varovaisesti, ettei porraslauta narahtaisi.
Hän otti Kamiskan pään käsiensä väliin ja keinutteli sitä edes takaisin.
»Mitä me teemmekään, pikku koiraseni?» kuiskutti hän valittavasti. »Mitä sitten teemmekään, jos kapteeni, jos kapteeni — jollei hän —» hän ei jaksanut sanoa lausettaan loppuun. Kamiska istahti jälleen hänen vierelleen, ja molemmat jatkoivat hiljaista yövartiotaan.
Ja vain parinkymmenen askeleen päässä heistä kuului loppumattomana kiihkeänä virtana sairaan suusta — hirvittävän yksitoikkoisella äänellä: