»Aivan niin, reki n:o 2 esiin. Nyt ovat kaikki miehet käyneet siihen käsiksi. Näin kyllä selviämme. Eteenpäin, eteenpäin, yhä vain eteenpäin; suoraan kohti etelää, yhä vain etelää kohti — etelää, etelää — etelää!… Kas niin, nyt olemme jälleen kiinteällä jäällä. Tuopa oli pahin jäämuuri, minkä vielä olemme tavanneet. Hei, kaikki miehet sen ylitse! Joko lävitse tai ylitse, muuten murskaan kallon jokaiselta! Kas vain, kävihän se päinsä! Tiesinhän kyllä, että pääsisimme tästäkin. Ja sitten seuraava reki. Hei, matkaan vain! Joka miehelle illaksi kaksinkertaiset annokset — ei, mitä minä puhunkaan — puolet annokset, neljännesannokset… ei, kuin kolme viidesosaa annosta koiranlihaa ja lusikallinen paloviinaa! — enempää ette saa, ette voi saada, miehet! Tuleepa yöksi oikein tiukka pakkanen — minus 38 astetta. Tänään emme edenneet puolta kilometriä enempää. Joka miehellä on jalat kipeinä ja he ovat niin uuvuksissa ja niin nälissään — ja heitä palelee.»
Äkkiä kohosi ääni valitushuudoksi: »Hyvä Jumala! emmekö koskaan joudu matkaan?… Hiljaa siellä, mitä minä kuulenkaan? Kuka se uikuttaa? Oliko se Ward Bennett? Kukaan ei saa uikuttaa, kävipä kuinka kävi. Olkaa toki miehiä. Me taistelemme, kunnes kaadumme, mutta emme valita emmekä uikuta. Oliko siellä joku, joka sanoi, että jäätikön toisella puolella oli valaanpyyntilaivoja? Se on valhetta. Eteenpäin, eteenpäin, yhä kohti etelää — ei, ei etelää kohti, vaan kohti pohjoista, kohti pohjoista- Me onnistumme, ja pian, miehet — — matkaan, matkaan vain! Minä vannon teille, että kohta olemme perillä, pieni ponnistus vain vielä, miehet! Kohta olemme perillä!» Äkkiä kohosi hän istualleen ja ulvahti: »Johan olemme navalla!»
Sitten hänen äänensä painui epäselväksi mutinaksi.
Lloyd seisoi hänen vieressään ja pakotti hänet painumaan jälleen makuulleen. Mutta sitten värähti hän itse rajattomasta säälistä. Tuo miesparka oli niin surkean heikko. Hän, joka oli nainen, hän kykeni taivuttamaan hänet laskemalla vain kätensä hänen rinnalleen — tuon miehen, joka kerran oli ollut niin valtavan voimakas.
Äkkiä alkoi Bennett uudelleen hourailla. »Missä Ferriss on? Missä
Richard Ferriss on? Missä on 'Frejan' retkikunnan varajohtaja?»
Hän vaikeni jälleen ja jäi makaamaan liikkumattomana, vain värähtelevät kädet nyppivät herkeämättä peitettä. Sitten hän huusi taas:
»Nyt huudan kaikkia nimeltä!» Nopeasti ja hiljaisella äänellä hän huusi laivan kaikkien upseerien ja miesten nimet ja vastasi itse kaikkien puolesta:
»Adler — täällä; Blair — täällä; Dahl — täällä; Fishbaugh — täällä; Hawes — täällä; Mc Pherson — täällä; Mukk Tu — täällä; Woodward — täällä; kapteeni Ward Bennett — täällä; tri Sheridan Dennison — täällä; varajohtaja Richard Ferriss —» Ei mitään vastausta. Bennett odotti hetkisen ja toisti sitten kysymyksensä: »Varajohtaja Richard Ferriss» — Hän vaikeni jälleen, mutta huudahti sitten hurjasta pelosta vapisevalla äänellä: »Varajohtaja Richard Ferriss, vastaa, kun sinua huudetaan!»
Sitten rupesi hänen sekava järkensä muistelemaan jotakin:
»Adler — täällä; Blair — kuoli rasituksesta Point Kanessa; Dahl — täällä; Fishbaugh — kuoli nälkään Koljuhin-vuonolle mennessä; Hawes — kuoli kuumeeseen Cap Kamenniin luona; Mc Pherson — ei jaksanut seurata mukana, vaan sai jäädä jälkeen; Mukk Tu — täällä; Woodward — kuoli nälkään; tri Sheridan Dennison — paleltui kuoliaaksi Koljuhin-vuonolla; varajohtaja Richard Ferriss — sai kuolemansa parhaan ystävänsä, kapteeni Ward Bennettin toimesta!» Viime lauseen hän toisti moneen kertaan, ja huusi sitten kovaa: »Richard Ferriss, Richard Ferriss!» ja lisäsi jälleen: »Sai kuolemansa parhaan ystävänsä, kapteeni Ward Bennettin toimesta!» Välistä tuntui Ferrissin näkeminen vaivaavan häntä; hän huuteli edelleen kaikkia nimeltä ja vastasi itse »täällä» joka nimen jälkeen, kunnes tuli Ferrissin kohdalle; silloin hän ei vastannut mitään, mutta huusi sitten epätoivoisella äänellä: »Richard Ferriss, vastaa, kun sinua huudetaan —» Äkkiä hän sitten parahti sydäntäsärkevän tuskallisesti: »Taivahan nimessä, Richard, vastaa, kun sinua huudetaan!»