Tunnit kuluivat. Kello löi 10, sitten se löi 11. Kello 12 mittasi Lloyd hänen ruumiinlämpönsä, joka oli hyvin korkea, ja nouti uutta jäätä jääpussiin. Bennett mutisi yhä hourailujaan, huuteli Ferrissiä, rukoili häntä vastaamaan sekä toisteli sitten: »Varajohtaja Richard Ferriss, saanut surmansa parhaan ystävänsä, Ward Bennettin toimesta!» Hänen tuskansa oli niin järkyttävä, että Lloydin silmiin useammin kuin kerran kihosivat viljavat vedet.
»Richard Ferriss, Richard Ferriss, vastaa, kun sinua huudetaan; Dick, ukkoseni, miksi et vastaa, rakas ystävä, kun huudan sinua? Miksi et käy esiin ja vastaa: 'Kaikki hyvin'? Ferriss, Ferriss, vastaa toki, kun huudan sinua… Saanut surmansa parhaan ystävänsä toimesta… Koljuhin-vuonossa — kuollut, ja minä olen siihen syypää… Eteenpäin, miehet; teidän täytyy; tänään sataa lunta, ja jäät ovat rikki, niin pitkältä kuin silmä kantaa… Seuraava reki esiin. Edelleen n:o 4; kas tuolla on taas ahtojäitä; minä pieksän teidät eteenpäin, jollette muuten joudu! Esiin n:o 4… Lloyd Searight, mitä te täällä teette?» Yht'äkkiä oli tuo sekava mutina vaihtunut selväksi puheeksi. Muutos oli niin äkillinen, että Lloyd, joka oli selkä vuoteeseen päin kopeloinut laukkuaan, käännähti ympäri ja näki Bennettin istuvan pystyssä vuoteessa ja tuijottavan häneen silmät selällään, katseessa palaavan ymmärryksen ilme. Hetkisen taukosi Lloydin sydän säikähdyksestä sykkimästä. Tuo äkillinen muutos kuumehourailun pimeydestä selvän tietoisuuden valoon oli kuin kuolleista herääminen, aavemainen, kammottava. Hän ei kyennyt hillitsemään itseään, vaan rupesi värisemään ja nojautui takanaan olevaan pöytään.
Mutta Bennettin kalmankalpeat, laihtuneet kasvot, joiden alaosa oli niin esiintyöntyvä, otsa kapea ja matala, ja leuassa monipäiväinen parransänki, sai pian kuolettavan kauhun ja peljästyksen ilmeen.
»Mitä te täällä teette, Lloyd?» hän huusi.
»Hiljaa», sanoi tyttö kiireisesti ja astui vuoteen luo, »ensiksikään te ette saa olla pystyssä, vaan on teidän käytävä heti makaamaan ja oltava hiljaa. Te olette hyvin sairas.»
»Sen kyllä tiedän hyvin itsekin», vastasi Bennett väsyneesti. »Sen tiedän itsekin vallan hyvin. Mutta te ette saa olla täällä. Joka silmänräpäys, minkä viivytte tässä huoneessa, on teille vaarallinen. Minä vaadin, että heti poistutte täältä. Ymmärrättekö — hetipaikalla! Kutsukaa tohtori tänne. Älkää tulko vuoteen luo», sanoi hän kiihtyneesti ja koetteli nousta istualleen. Hän veti syvään henkeään, ja hänen silmänsä loistivat. Kauhu ja mielenliikutus oli palauttanut hänelle selvän ymmärryksen takaisin.
»Te kuolette, jos jäätte tänne», sanoi hän miltei hengettömästi. »Ulos huoneesta», komensi hän. »Ulos koko talosta! Tämä on nyt minun taloni; minä täällä käsken — ymmärrättekö? Ei, ei!» huudahti hän, kun Lloyd laski kätensä hänen hartioilleen painaakseen hänet jälleen makaamaan.
»Älkää koskeko minuun! Menkää pois vuoteen luota!»
Hän koetteli vetäytyä eroon tytöstä. Sitten teki hän mahtavan ponnistuksen, ja hänen onnistui nousta istualleen, huolimatta toisen pidättelyistä.
»Minä saan kyllä teidät lähtemään», hän intti; hän ponnisteli Lloydia vastaan ja tarttui tätä ranteisiin. Hänen kiihtymyksensä oli niin väkevä, että Lloyd oli menettää jälleen kaiken malttinsa.