»Nii-in», sanoi hän sitten epäröiden, »kaikki on niin merkillistä kuin vain saattaa olla. Molemmat he olivat yhtä kurjassa tilassa, kun retkikunta oli joutunut perikadon partaalle ja pelastettiin valaanpyyntilaivaan — juomavesi kelvotonta, ruumiissa ei vähintäkään vastustusvoimaa, niin että basilleilla oli herran päivät kehittyä; ja mahdollista on, että molempien sairauteen oli sama syy, mutta nyt on hänen tilansa niin huono kuin olla saattaa.»
»Onko hän — hyvin kipeä?» kysyi Lloyd arastellen.
»Niin, mitäpä sanoisinkaan — hän ei tosin enää heilu elämän ja kuoleman välillä niinkuin hra Ferriss aikanaan. Kapteeni Ward Bennettin tilanne on minulle selvä kuin päivä; kun hän on sairas, niin on hän sitä täydellä todella; hänen ruumiinsa ryntää sairautta kohti hillittömästi kuin raivostunut härkä. Hän on nyt yhtä huono, kuin hra Ferriss oli sairautensa kolmantena viikkona.»
»Luuletteko hänen tuntevan minut?»
Lääkäri pudisti päätään. »Ei, hänhän enimmäkseen hourii — sehän kuuluu asiaan. Jollemme saa kuumetta laskemaan, kuolee hän käsiimme. Siinä on nykyhetken vaara. Nyt voitte itse nähdä hänet; tuossa hän makaa. Katsos kummaa! Nyt se veitikka on jälleen noussut pystyyn!»
Kun Lloyd astui sisälle huoneeseen, istui Bennett pystyssä vuoteessa ja tuijotti suoraan eteensä tyhjään ilmaan, pienet karsastelevat silmät selki selällään ja laihtuneet, kurtistuneet kädet levottomasti nyppien peitettä. Leualla kasvoi viikon vanha parransänki. Hän kuiski ja mutisi raivoisalla kiireellä käsittämättömiä sanoja. Hän oli käynyt vallan toisennäköiseksi siitä, kun Lloyd oli viimeksi hänet nähnyt. Tuo suuri ruumis oli luhistunut kokoon. Kasvoissa oli iho käynyt ryppyiseksi kuin vanha pergamentti, ja sen alta näki koko jykevän luuston paistavan esiin. Ensi silmäyksellä voi huomata, että tuo mies oli ollut hyvin lähellä kuolemata. Sillä aikaa kuin Lloyd irroitti hatun päästään ja rupesi varustautumaan hoitotoimiin, sai tohtori Bennettin pannuksi jälleen makaamaan ja täytti sitten otsalle pantavan jääpussin uudestaan.
»Nyt ei hänen voimistaan voi kerskua», sanoi hän puoliääneen itsekseen.
»Kuinka kauvan hän on jo maannut tuolla tapaa?» kysyi Lloyd.
»Lähes kahdeksan tuntia. Hän oli siunaaman aikaa tajuissaan eilen aamulla ja kysyi itse, oliko hänellä yhtään toivoa.»
Sitä ei juuri ollutkaan; hänen ennen niin mahtavat ruumiin- ja sielunvoimansa raukesivat hirvittävää vauhtia. Kuinka paljon tohtori yritti virkistää häntä voimakkailla lääkkeillä, kuinka itsepäisesti Lloyd kävikin kamppailemaan kuolemaa vastaan, niin ilmeistä oli, että Bennettin tila yhä huononi.