»Minä lähden sinne», sanoi hän.
Hän oli itsekin sangen ällistynyt päätöksestään. Sitä hän ei ollut ennättänyt kauan miettiä. Kun hän oli ensi kerralla ajatellut tunnustaa lankeemuksensa tovereille, oli se tuntunut hänestä kovin vaikealta, milteipä mahdottomalta. Tänä hetkenä se ei juuri ollut sen helpompaa; mutta kun hän oli nyt saavuttanut uudelleen entisen henkisen voimansa, joka oli pelastanut edellisestä kiirastulesta, niin tuntui hänestä helpolta mukautua kaikkiin uusiin olosuhteisiin, kävivätpä ne sitten kuinka tukaliksi hyvänsä. Mikä oli kerran hänelle onnistunut, kävisi ehkä nytkin päinsä. Lloyd rupesi hämärästi ymmärtämään, että itsehillintä, luonnollisten vaistojen varma voittaminen, jotka olivat itsekkäitä siksi, että ne olivat niin luonnolliset, oli seikka, johon vähitellen voi perehtyä ja jonka asteettain voi oppia. Mikä hyvänsä voitto, jota ei voitettu ainoastaan hetken hyödyn takia, karaisi luonnetta ja terästi tahtoa seuraavaa taistelua varten. Hän oli luullut, että Bennett oli iäksi lannistanut hänen tahdonvoimansa. Mutta oliko se totta? Eikö tappio ollut vain väliaikainen, ohimenevä? Eikö hän vähitellen saavuttaisi entisen voimansa pitämällä lujasti kiinni siitä, mitä alkeelliset oikean velvollisuuden ja toden periaatteet määräsivät ihmisille? Eikö voitto omasta itsestään ollut kaikkein suurin voitto — suurempi, paljon suurempi voitto, kuin mitä voi odottaa kamppailusta hänen tahtonsa ja Bennettin tahdon välillä?
Ennenkuin tuntiakaan oli kulunut näistä mietteistä, oli hän jälleen matkalla Medfordiin. Kuinka paljon siellä oli tapahtunutkaan, kuinka suuresti olosuhteet muuttuneetkaan sitten hänen viime käyntinsä; ja kuinka suuresti olikaan Bennett muuttunut, niin että hänen täytyi vaihtaa koko käsitystään tuosta miehestä! Kerran oli ajatus Bennettin vaarallisesta tilasta aiheuttanut hänelle herkeämätöntä pelkoa, kiusannut häntä kaiket päivät ja pitänyt häntä valveilla monet yöt. Voiko olla mahdollista, että Bennettin elämä ja kuolema oli hänelle samanarvoinen asia — kuten minkä muun potilaan kohtalo hyvänsä? Lloyd ei voinut siihen vastata, hän ei tiennyt, mitä vastata. Varmaa ainakin oli, ettei hänen sydämensä ainakaan sykkinyt sen kovempaa, vaikka hän tiesi Bennettin olevan vaarallisesti sairaan. Hän tiesi itsessään, että hänen Bennettinsä oli jo kuollut; että kun hän nyt palasi takaisin Medfordiin, ei se tapahtunut siksi, että Bennett tarvitsi apua ja hoitoa, vaan siksi, että joku oli siellä hyvin sairaana.
Kun hän soitti tohtori Pittsin ovikelloa, tuli jokin ihmeellinen, vieras mies avaamaan oven ja kysyi, oliko hän sinne tilattu sairaanhoitajatar.
»Kyllä», Lloyd vastasi, »minä se olen. Onko tri Pitts kotona?»
»Hän on yläkerrassa, omassa huoneessaan», kuiskasi mies, ja lukitsi ulko-oven niin äänettömästi kuin taisi. — »Hän ei tahdo, että minä tulisin hänen luokseen — tarkoitan, ettei tohtori tulisi — en ole saanut nähdä häntä neljään päivään. Kysykääpäs tohtorilta, enkö saa kurkistaa sisään — nähdäkseni edes vilauksenkin hänestä. — Ajatelkaapas, neiti, että minä en ole saanut nähdä häntä neljään päivään! Ajatelkaapas vain sitä! Ja sitten minun täytyy kertoa teille, ettei hänen anneta edes syödä tarpeekseen — ei muuta kuin vähän maitoa ja kanakeittoa riisin kera. Ja hän kun ei ole koskaan sietänyt riisiä; kyllä tuo on liian vähän sairaalle miehelle. Minä valmistin hänelle eilen kunnollista lihamuhennosta, josta hän piti niin paljon naparetkellä ollessamme, mutta tohtori ei sallinut hänen edes maistaakaan sitä — irvisteli minulle vain vasten naamaa!»
Lloyd antoi taloudenhoitajattaren ilmoittaa tri Pittsille saapumisestaan, ja yläkertaan noustuaan hän tapasi lääkärin itsensä, joka odotteli häntä sairassuojan ulkopuolella — ei saman suojan, jossa Ferriss oli maannut, vaan erään toisen huoneen. Se oli paras huone koko tohtorin talossa ja sijaitsi sen perällä.
»Mutta mitä tämä merkitsee, minähän odotin neiti Douglasia tulevaksi», huudahti tohtori puoliääneen, keksittyään Lloydin. »Teitä minä kaikista vähimmän odotin täällä näkeväni.»
»Minun oli pakko tulla», vastasi Lloyd levollisesti, vaikka tunsikin kasvojensa punoittavan tulikuumina. »Minun vuoroni oli lähteä, enkä voinut sietää ajatella, että toiset tietäisivät minun jääneen kotia.»
Tohtori aprikoi hetkisen, mutta tahtomatta syventyä sen pitemmältä tuohon kiusalliseen asiaan pani hän päänsä kallelleen, aivan kuin siten huomauttaakseen, ettei se ollut hänen asiansa.