»Niin menenkin», virkkoi Lloyd, »mutta odottakaahan täällä, kunnes olen saanut tietää, miksi minut on syrjäytetty.»
Lloyd kiiruhti neiti Bergynin luo, hyvin loukkautuneena moisesta menettelystä. Kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, luuli hän ansainneensa enemmän myötätuntoisuutta. Hänethän olisi nyt pitänyt lähettää ensimmäisenä tuleen.
Kun Lloyd äkkiä syöksähti sisään, nousi neiti Bergyn pystyyn ja kiirehti selittämään:
»Minä tahdoin vain säästää teiltä nykyhetkenä vaivaa ja — ja uusia ikävyyksiä, Lloyd, senvuoksi annoin neiti Douglasin astua teidän tilallenne. Kutsu tuli Medfordista. Tri Pitts oli itse täällä aamulla, ja hän oli samaa mieltä kuin minä.»
»Mitä mieltä hän sitten oli. En ymmärrä oikein —»
»Minusta olisi», vastasi ylihoitajatar, »tämä potilas ollut erikoisen vastenmielinen ja tuskauttava teidän hoidettavaksenne. Hra Bennett on näet vuokrannut tri Pittsin talon ja asuu siellä tätänykyä. Silloin kun hra Ferriss alkoi kääntyä kipeäksi, oli hra Bennett paljon yksissä hänen kanssaan ja hoiti häntä, kunnes tri Pitts kävi väliin ja hankki sinne sairaanhoitajattaren. Sittemmin on tohtori myöskin saanut selville, että hra Bennett on ollut hyvin varomaton. Joka tapauksessa on hän tavalla tai toisella saanut tartunnan ja on nykyään hyvin sairaana. Tri Pitts haluaa sinne hoitajattaren heti kohta. Sattui olemaan teidän vuoronne, mutta minusta oli parempi hypätä teidän nimenne yli ja lähettää Louise Douglas teidän sijastanne.»
Lloyd vaipui istumaan tuolille, kädet hervottomasti sylissä. Hän näytti puolittain suuttuneelta, puolittain hämmentyneeltä. Mutta äkkiä hän huudahti kiivaasti:
»Niin, ymmärrän hyvin kaiken tuon, toisinhan ei voi ollakaan, mutta kaikkihan tietävät, että nyt on minun vuoroni, kaikki tietävät, kenen nyt pitäisi lähteä, kuinka sitten tulee käymäänkään — mitähän kaikki luulevatkaan, kuullessaan että minun täytyi jäädä kotiin — ja kohta kun — kohta sen jälkeen kuin — kaiken tämän jälkeen, mitä on tapahtunut. Ei, minun täytyy päästä lähtemään! Minun ennen kaikkia muita, ja juuri senvuoksi, että nytkin on lavantaudista kysymys niinkuin edelliselläkin kerralla.»
»Mutta Lloyd, ettehän te voi mennä sinne,»
Ei, se oli totta, hänhän ei voinut. Potilashan oli juuri se mies, joka oli nöyryyttänyt häntä niin syvästi, joka oli käsittänyt hänet niin hirveästi väärin ja tehnyt hänelle vääryyttä — se mies, jota hän ei enää voinut rakastaa. Kuinka hän voisikaan enää tavata Bennettin? Mutta kuinka hänen tulisi menetellä, että voisi kieltäytyä tuosta hoitovuorosta? Kuinka hän selittäisi tovereille, minkä vuoksi hän toisen kerran löi laimin velvollisuutensa? Lloyd väänteli käsiään, tuntien itsensä väsyneeksi ja viheliäiseksi. Kuinka nuo vaikeudet ja ikävyydet kasautuivatkin niin peräkkäin hänen kannettavakseen! Tuskin hän oli yhdestä päässyt, kun jo kohtasi toisen. Bennett oli hänelle nyt aivan vieras, välinpitämätön henkilö, ja sittekin hän vaistomaisesti vältti tapaamasta häntä jälleen. Ja hänenhän ei vain pitäisi tavata häntä — jos lähtisi — vaan olla hänen luonaan päiväkaudet, tunti tunnilta, elää yhdessä hänen kanssaan sairassuojan lähentävässä ilmapiirissä. Mutta taas toiselta puolen — kuinka hän voisi kieltäytyäkään tästä hoitovuorosta? Muu henkilökunta antaisi ehkä yhden laiminlyönnin anteeksi; mutta uusiutunutta laiminlyöntiä ei varmastikaan hyväksyttäisi. Mutta eikö nyt tarjoutunut tilaisuus ollut kuin odottamaton sallimuksen suoma, jotta hän voisi jälleen kohottaa arvoaan toverien silmissä? Lloyd teki pikaisen päätöksen. Hän nousi pystyyn.