»Vaikka minä olin nimellisesti johtaja», kirjoitti Bennett, »syrjäydyin aina hänen tieltään. Hänettä me olisimme epäilemättä kaikki menehtyneet, ennenkuin lopulta pääsimme maihin. Hänen luja tahtonsa voittaa, maksoi mitä maksoi, antoi meille jokaiselle siivet. Minne hän näytti tien, sinne me seurasimme häntä, hänen uljuutensa ei voinut koskaan masentua, hänen uskonsa lopulliseen voittoon ei voinut koskaan pettää; hänen älynsä, hänen terävänäköisyytensä oli vallan ihmeellinen. Hän oli syntynyt suureksi keksijäksi.»
Eräänä päivänä, kun Bennett tapansa mukaan meni päivällisen syötyään puutarhaan kävelemään ja polttamaan sikarin, ennenkuin jälleen istui työnsä ääreen, huomasi hän ihmeekseen, että hänen nenästään alkoi vuotaa verta. Se oli vähäpätöinen seikka ja taukosi muutaman minuutin kuluttua, mutta se pani Bennettin kuitenkin ajattelemaan terveyttänsä; ja hänen mieleensä muistui, ettei hän parina viime päivänä ollut voinut oikein hyvin. Hänellä oli ollut kipuja selässään ja säärissään, toisinaan oli hänen päätänsäkin särkenyt ja viime aikana oli työ ruvennut maistamaan hänelle yhä enemmän puulta, |a pelkkä ponnistus kuljettaa kynää paperilla vaivasi häntä.
»Hm», arveli hän vähän myöhemmin päivällä, kun uusi verenvuotokohtaus tuli, »jokohan minun pitäisi ottaa vähän kiniiniä?»
Mutta seuraavana päivänä hän ei kyennyt syömään mitään, ja vaikka istuikin sitkeästi työnsä ääressä, kärsi hän herkeämätöntä kuumetusta. Muutenkin tunsi hän itsensä sangen heikoksi. Illalla hän kirjoitti kaupunkiin tri Pittsille ja pyysi tätä tulemaan Medfordiin seuraavana: päivänä.
IX.
Seuraavan maanantain aamupäivällä pari tuntia murkinan jälkeen tapasi Lloyd portailla neiti Douglasin, joka oli kävelypuvussa ja kantoi laukkua kädessään.
»Lähdettekö te ulos sairaan luo?» kysyi Lloyd vähän kummissaan. »Minne te menette?» Lloyd oli näet jälleen ilmoittautunut palvelusvuoroon, ja hänen nimensä oli ylinnä järjestyslistalla. »Minä luulin, että minun vuoroni oli lähteä», hän lisäsi.
Neiti Douglas tuli ilmeisesti hyvin hämilleen. Selvää oli, ettei hän ollut odottanut tapaavansa Lloydia. Hän pysähtyi hämmästyneenä ja sopersi: »E—ei—ei, kyllä minun nyt on lähdettävä. Minut — sain ylimääräisen kutsun — on joku, joka erityisesti tahtoo minua tulemaan — niin se kävi.»
»Vai niin se kävi?» sanoi Lloyd hiukan jyrkästi, sillä toverin hämilleenjoutuminen oli liiaksi silmiinpistävä.
»Niin — tarkoitan — ei, ei se oikeastaan niinkään ollut, mutta ylihoitajatar — neiti Bergyn — hän luuli — hän tahtoi — että te mieluummin menisitte hänen puheilleen.»