»Luuleeko kapteeni» — sanoi hän kiihtyneesti — »luuleeko kapteeni todellakin, että minä tahtoisin matkustaa muiden kuin teidän kanssa. Te kyllä lähdette vielä jonakin päivänä — siitä olen aivan varma. Me — me tahdomme vielä kerran yrittää onneamme, ennenkuin kuolemme. Ei meitä sentään ole vielä maahan nitistetty.»
»Kyllä, sitä me juuri olemmekin, Adler», vastasi Bennett ja hymyili rauhallisesti. »Nyt me pysymme kauniisti kotona ja kirjoitamme kirjan retkestämme. Ja annamme toisen miehen yrittää navalle. Se ei ole meitä varten — eikä tule koskaan olemaankaan, Adler.»
Puolisen tunnin perästä Adler nousi pystyyn ja sanoi Bennettille:
»Vieläköhän voin viipyä kauvempaa, jos aion päästä takaisin kaupunkiin viimeisellä junalla? Asemalla sanoivat sen lähtevän keskiyön aikaan.» Bennett huomasi hänen kasvoistaan, että hänellä oli jotakin sydämellään, jota hänen oli vaikea saada sanotuksi — hän seisoi ymmällään, muutteli jalkaa ja pyöritteli hattuaan. Vihdoin hän sanoi vähän epäröiden:
»Ei suinkaan kapteeni tarvitsisi apumiestä tänne?» Ja ennenkuin Bennett kerkisi vastaamaan, jatkoi hän kiireisesti: »Minä olen aikoinani yritellyt vähin jotakin, osaan hoitaa puutarhaa, ymmärrän oikein hyvin taimien ja kukkien ja sen sellaisten hoitoa, ja voisin autella teitä missä askareissa hyvänsä.» Sitten hän sanoi hellyttävästi: »Antakaa minun jäädä tänne, kapteeni — siitä ei tule teille suuria kuluja — minä en tahdo kapteenilta penniäkään palkkaa. Antakaa minun olla käskyläisenänne jonkun aikaa. Te tulette kyllä olemaan tyytyväinen minuun. Saanko jäädä, kapteeni — saanko jäädä?»
»Lörpötystä, Adler», sanoi Bennett, »sinä voit jäädä tänne, jos sinua haluttaa. Keksimme sinulle kyllä jotain tointa täällä. Mutta luonnollisesti maksan siitä sinulle.»
»En ota penniäkään», intti Adler melkein loukkautuneena.
Seuraavana päivänä. Adler nouti kaupungista arkkunsa ja muutti Bennettin luokse Medfordiin. Vaikka tri Pitts ei ollut kaukaan aikaan pitänyt hevosia, kuului taloon kuitenkin yhä edelleen tallirakennus, ja sen ylisille asettui Adler taloksi tallirengin entiseen huoneeseen. Bennett ei saanut häntä mitenkään asumaan päärakennuksessa. Adler ylpeili siitä, että tunsi hyvin oman asemansa. Ensi illasta lähtien hän ei koskaan puhutellut Bennettiä ensiksi, ennenkuin häneltä kysyttiin jotakin, ja koko hänen olemuksestaan voi huomata, kuinka iloinen hän oli saadessaan taasen olla kapteeninsa käskettävissä. Olipa oikein hauska nähdä Adlerin palvelevan »lasisaliin» katetussa ruokapöydässä, odotellen sininen villapusero yllään oven vieressä käskyjä ja iloiten pelkästään siitä, että näki Bennettin syövän. Aamuisin, kohta kun aamiainen oli kannettu pöytään, oli Adlerin etuoikeutena ilmoittaa siitä Bennettille, jonka hän enimmäkseen tapasi kirjoittelemassa huoneessaan. Sitten Adler palasi ruokasaliin ja odotteli, että hänen herransa näyttäytyisi. Kohta kun hän kuuli tämän askeleet käytävässä, värähteli hänen ruumiinsa ilosta. Hän ryntäsi Bennettin tuolin kimppuun ja veti sen ulos pöydästä tämän istua, hääri hänen ympärillään ja syötteli häntä kuin kanaemo polkastaan. Hän levitti suuliinan hänen rinnalleen, laski sanomalehdet hänen eteensä ja nykäsi kahvikupin puolen tuumaa lähemmäksi häntä. Koko aterian aikana hän ei irroittanut silmiään hänestä, vaan vahti hänen jokaista liikettään, punoittaen ylpeydestä ja hieroskellen käsiään tyytyväisyydestä ja hiljaisesta ihastuksesta.
Aika meni menoaan, kohta oli kaksi viikkoa kulunut siitä kuin Bennett muutti Pittsin taloon. Väsyneenä ja koneellisesti hän oli alkanut kirjoittaa kirjaansa, kertomusta retkikunnan matkasta. Työ oli vasten hänen mieltään. Hän oli jo kauan sitten kadottanut kaiken mielenkiintonsa napatutkimuksiin. Oli totta, mitä hän oli sanonut Adlerille — hän oli niistä jo saanut tarpeekseen, peruuttamattomasti. Ovi oli paukahtanut kiinni hänen jälkeensä; hänen osansa maailmassa oli näytelty loppuun. Nyt hän ainoastaan halusi tulla unhotetuksi niin pian kuin suinkin, saada elää hiljaa ja rauhallisesti yksikseen. Maineesta ja ylistyksestä hän ei enää välittänyt. Maailman tuonaan häneen kohdistama kohiseva suosio tuntui hänestä nyt vain tyhjältä ja joutavanpäiväiseltä touhinalta. Sitä hän ei enää tahtonut kuulla korvissaan. Hän tiesi, että kaiken maailman sivistyskansat odottivat jännityksellä hänen kirjansa ilmestymistä. Se painettaisiin sellaisillakin kielillä, joita hän ei itse ymmärtänyt — mutta kuinka turhaa ja tyhjänpäiväistä kaikki tuo hänestä olikaan!
Itse kirjoitustyökin oli hänelle sanomattoman kiusallista, mutta hän jännitti kaiken tarmonsa ja hartautensa, mitä hänelle oli vielä jäänyt jälelle, ja työskenteli kahdeksan, joskus neljäkintoista tuntia päivässä. Tavallaanhan tuli tuosta kirjasta synninsovitus. Ferriss oli sen sankarina. Melkein itsekään sitä ajattelematta pidätti Bennett itsensä ja omat ansionsa, suunnitelmansa ja aatteensa kertomuksen taustassa. Useammin kuin kerran hän antoi Ferrissille ansion urotöistä, jotka hän itse oli suorittanut. Ferriss se oli retken johtaja ja voittaja. Hänen osalleen tulivat kaikki laakeriseppeleet. Ferrissin esimerkki se oli innostanut miehiä tekemään parhaansa, silloin kuin heidän kohtalonsa näytti synkimmältä, Ferriss se oli todellisuudessa pelastanut heidät kaikki, silloin kuin laiva oli murskautunut jäitten keskeen, hänen tarmonsa, hänen lannistumaton rohkeutensa, kestävyytensä ja viisautensa johtanut joukon vihdoin jäämuurien yli Koljuhin-vuonoon.