»Ei», sanoi Bennett ja katseli tiukasti Adleria silmiin. Äkkiä hän sitten lisäsi:
»Adler, se oli minun syyni, että hra Ferriss kuoli. Jollei minua olisi ollut, eläisi hän arvatenkin vielä. Minä sen sain aikaan. Minä tein niin, kuin luulin oikeaksi, mutta minä tiesin koko ajan, yhtä hyvin kuin sen nyt tiedän, että se oli väärin. Siis jos joku kysyy sinulta hra Ferrissin kuolemaa niin voit kertoa hänelle kaiken, minkä nyt tiedät — ymmärrätkö? Erehdyksestä minä tulin syypääksi hänen kuolemaansa. Enempää en sinulle kerro, mutta niin paljon pitää sinun tietämän.»
Adler katseli Bennettiin. Hänen kasvonsa ilmaisivat hätäytymistä ja rajatonta ällistystä. Koko maailmanjärjestys tuntui hänestä luhistuvan yht'äkkiä kokoon. Bennett, tuo tutkimaton, ihmeellinen mies, joka oli liitossa salaisten henkivoimain kanssa, hän, jonka aivoituksia ihmisjärki ei voinut käsittää, jonka pää hipoi pilviä — hän, Bennett, teki nyt tiliä hänelle, Adlerille! Vähimmälle kaikista entisistä alamaisistaan. Kuningas uskoi huolensa orjalleen. Ja mitä ihmettä hän sitten juttelikaan? Että Ferrissin kuolema oli hänen syytänsä! Adler ei tuota ollenkaan ymmärtänyt, hänen käsityskykynsä ei ulottunut niin pitkälle. Se kävi liian korkealta hänen voimilleen. Bennett mahtoi ajatella jotakin, mikä oli tapahtunut paluumatkalla jäiden yli kuljettaessa — jotakin, joka silloin oli ollut välttämätöntä tehdä, ja joka nyt vihdoin näin myöhään oli aiheuttanut hra Ferrissin kuoleman. Kaikissa tapauksissa oli Bennett tehnyt niin, kuin hänen oli pitänytkin tehdä. Samalla tapaahan hän oli ollut syypää Mc Phersoninkin kuolemaan, mutta ei hän silloinkaan ollut voinut muuten menetellä.
Bennett ei ollut sen pitemmältä miettinyt asiaa, ennenkuin lausui nuo sanansa. Ensin hän oli vastannut välttelevästi Adlerin kyselyihin varajohtajan kuolemasta. Mutta äkkiä oli häntä ruvennut hävettämään moinen teeskentely entisen alamaisensa edessä. Hän oli tehnyt erehdykset — hirvittävän, uskomattoman erehdyksen — mutta täytyihän hänen toki olla mies kertomaan sen seurauksistakin. Ei tosin tainnut olla tarpeellista, ehkäpä ei järkevätäkään, kertoa koko hulluutta sen täydessä laajuudessa; mutta tänä hetkenä hänestä tuntui siltä, että hänen omat miehensä — ainakin tämä ainoa läsnä oleva niistä — jotka olivat olleet hänen ja hänen ystävänsä käskettävinä, olivat oikeutetut saamaan kuulla totuuden.
Mutta Adlerin ajatukset olivat tykkänään toisaalla, ja pian purkautuivatkin sanoiksi:
»Kuulkaapas, kapteeni, nythän ne rustaavat uutta retkikuntaa; olette kaiketi kuullutkin siitä — se on englantilainen. Sitä ne sanovat Duan-Parsonin retkikunnaksi. Ne yrittävät kulkea sitä vanhaa väylää Smithin-salmen kautta. Aikomus on talvehtia Tasiusakissa ja sitten koettaa kulkea salmen poikki, kohta kun jäät lähtevät keväällä. Mutta Duanen tuumat ovat ihan hulluja. Hän ei pääse pitkällekään pohjoiseen, ei ainakaan 75 leveysasteen yli, siitä panen veikkaa. Kun me nyt taas lähdemme tuonne pohjoiseen, niin otattehan minut toki mukaan. Olittehan minuun tyytyväinen viime matkalla —»
»Minä en lähde sinne enää, Adler.»
»Ettekö?» Adler näytti vähän tyhmistyneeltä. »Minä luulin — tuota, en luullut teidän — niin, mutta kukaan muu kuin te ei siihen pysty, kapteeni.»
»Oh, kyllä sellaisia on», sanoi Bennett välinpitämättömästi. »Duanekin sen tekee, jos hänellä on vain onnea matkassaan. Minä tunnen hänet hyvin. Hän on reipas veikko. Ei — minä olen siitä jo saanut tarpeekseni, Adler. Minun aikani on mennyt. Nyt on toisten vuoro. Tahdotko lähteä Duanen mukaan? Minä annan sinulle suosituskirjeen häntä varten. Olen varma, että hän mielellään ottaa sinut matkaansa.»
Adler kavahti ylös tuoliltaan.