»Kapteeni!» älähti toinen ja tempasi hatun päästään. »Onko se mahdollista, että te se olette!» Hänen kasvonsa hohtivat autuaallista iloa. Hän aivan tutisi ihastuksesta. Hänen oli vaikea löytää sanoja, ja kun hän kömpelön hellästi tavoitteli entisen päällikkönsä kättä ja sai sitä puristetuksi, näki Bennett kyyneleitä hänen silmissään.
»No ei toki! Ettenkö olisi mielissäni nähdessäni kapteenin — minä luulin teidän matkustaneen pois — en tiedä mihin — minä — minä en tiennyt, saisinko enää koskaan nähdä teitä!»
Kamiska ei olisi voinut olla sen iloisempi Adlerin nähdessään, kuin Adler Bennettin nähdessään. Hän sammalteli, sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa, hän kohosi varpailleen, irvisteli ja kakisteli ja pudotti hattunsa. Hänen ilonsa oli lapsellinen, hillitön, teeskentelemätön, rehellinen kuin puhdas kulta. Heidän noustua kuistille työnsi hän ensi työkseen tuolin Bennettille, eikä irroittanut hetkeksikään silmiään hänestä. Hänen uskollisuutensa oli vilpitön kuin koiran isännälleen osottama, nöyrä, epäitsekäs, vaatimaton, onnellinen yhdestä ainoasta katseesta, ystävällisestä sanasta, hyväilystä. Hänestä olisi ollut ihanin onni ja kunnia saada kuolla Bennettin edestä. Tämähän oli hänen kapteeninsa, hänen kuninkaansa, hänen jumalansa, hänen herransa ja käskijänsä. Kaikki mitä hän teki, oli hyvin ja oikein; Bennett olisi voinut iskeä hänet maahan siihen kohtaan, ja Adlerin mielestä se olisi ollut paikallaan.
Kun Bennett sai hänet viimein mahtikäskyllä istahtamaan, asettui hän sulasta kunnioituksesta niin epämukavaan asentoon kuin vain voi löytää tuolin äärimmäisellä reunalla. Koko ajan hän pyöritteli hattua käsissään ja kumarteli ja noikkaili moneen kertaan. Mutta sitten hän äkkiä muisti, mille asialle hän oli tänne tullut.
»Ah, minähän tässä ihan unohdan — kun niin äkkiä keksin kapteenin täällä, niin unohdin aivan hra Ferrissin. Kuinka hän jaksaa? Näin lehdistä, että hän oli käynyt hyvin kipeäksi.»
»Hän on kuollut», vastasi Bennett rauhallisesti.
Adler istui hetkisen sanattomana. Hänen alaleukansa pudota loksahti alas rinnalle, hänen silmänsä olivat jäykät ja pyöreät, ja hän tapaili henkeä.
»Onko hra Ferriss kuollut?» kysyi hän sitten verkalleen. »Minä — eihän se ole mahdollista.» Hän teki ristinmerkin.
Bennett ei virkkanut mitään, ja lähes viisi minuuttia istuivat molemmat vaitonaisina ja tuijottelivat ulos pimeään yöhön. Vihdoin katkaisi Adler äänettömyyden ja kyseli Ferrissin sairautta ja kuolemaa, johon Bennett vastasi niin hyvin kuin taisi. Mutta Adlerin koko olennosta ja äänensävystä oli helppo huomata, että Bennett, joka ilmielävänä istui hänen edessään, merkitsi hänelle paljoa enemmän kuin Ferriss, joka oli kuollut.
»Mutta olettehan te toki terveenä, kapteeni, eikö totta?» kysyi hän lopuksi. »Eihän vain teitä mikään vaivaa?»