Hän oli tehnyt rikoksen, jota laki ei rankaise, mutta joka kätkee rangaistuksen itsessään, rangaistuksen, joka on ankarampi kuin minkään tuomioistuimen julistama, Kosto oli tullut hirvittävän nopeasti hänen päänsä ylitse. Hänen loistava uransa, Ferriss ja Lloyd — kunnianhimo,: ystävyys ja rakkaus — nuo kolme asiaa olivat luoneet sen kolminaisuuden, joka oli vallinnut koko hänen elämäänsä. Yhdellä kertaa, miltei samassa silmänräpäyksessä, hän oli kadottanut ne kaikki. Hän ei enää koskaan saisi niitä takaisin.
Bennett hervahti kokoon. Mitä hän tunsikaan poskellaan — mikä se niin äkkiä himmensi hänen näkönsä? Oliko hän jo joutunut niin pitkälle? Ja hänkö se oli, Ward Bennett, se mies, joka oli johtanut »Frejan» retkeä? Ei, se ei voinut olla sama mies. Se mies oli kuollut! Hän puri hampaitaan yhteen, ja koko hänen ruumiinsa tärisi sydäntäsärkevästi surusta. Hukassa, ikuisesti hukassa! Bennett kätki kasvonsa käsivarsiinsa. Hänen yhteenkiristettyjen hampaittensa välistä tuli kuuluviin käheitä sanoja:
»Dick — Dick, vanha ystävä — sinä olet poissa, minä olen kadottanut sinut, ja omasta syystäni; ja Lloydin myöskin — hänet myöskin — oo, Jumala minua auttakoon!»
Sitten murtui hän tykkänään. Väristys puistatti tuota jykevää ruumista, ja ensi kerran eläissään itki Bennett vuolaita kyyneleitä. Äkkiä hän havahtui surustaan kuullessaan koiran liikahtelevan. Kamiska oli noussut seisomaan ja murisi ääneen; sitten kirahti puistonportti, ja koira nosti kuononsa korkealle ilmaan ja ulvoi yöhön keuhkojansa täydellä voimalla. Bennettkin nousi pystyyn, kiitti kohtaloaan, että yö oli niin pimeä, ja katseli ympärilleen. Maantieltä johtavaa polkua pitkin tuli jokin mies, sora narskui hänen jalkainsa alin. Mies pysähtyi kuistinportaiden eteen, ja huomatessaan sillä seisovan haamun kääntyi hän tätä kohti ja sanoi:
»Onko tämä tri Pittsin talo?»
Bennettin vastaus häipyi kuulumattomiin koiran rähistessä, mutta toinen arvatenkin tajusi sen, koska jatkoi:
»Tahtoisin kernaasti tavata hra Ferrissiä — Richard Ferrissiä 'Frejan' retkeltä. Olen näet kuullut, että hänen pitäisi olla täällä.»
Kamiska herkesi haukkumasta ja tapaili pari kertaa kuonollaan vieraan housuja; sitten se äkkiä hypähti ihastuneena häntä vastaan, nuoleskeli hänen käsiään, tanssi takakäpälillään ja ulvoi ilosta.
Bennett kävi lähemmäksi, ja vieras käänsi kasvonsa puoliavoimesta ovesta paistavaan lampun kuumotukseen.
»Mutta sehän on Adler!» huudahti Bennett. »Mistä ihmeestä sinä tänne jouduit?»