Oliko Ferriss viime hetkillään ollut tajuissaan? Oliko hän saanut tietää totuuden, vai saisiko hän sen tietää jolloinkin toisen kerran ja jossain toisessa paikassa. Kukapa sen voi sanoa. Kukapa sen voisi koskaan tietää. Ja oliko Bennett sitten tehnyt oikein pidättäessään Lloydia poissa sairashuoneesta? Nyt, kun kaikki oli ohitse, nyt kun hän oli jälleen tullut järkiinsä ja voi rauhallisesti katsella koko tuota surullista tapausta, nyt alkoi vähäinen epäilys viritä hänen mielessään. Aluksi hän tahtoi torjua sen luotaan, katkeroituneena ja raivostuneena kuin lähellä päristelevän myrkkyhyönteisen. Tuo ruumiillisesti ja henkisesti karkeatekoinen mies, jonka luonne oli niin yksinkertaisista aineksista muovailtu, jolla oli niin sokea, horjumaton usko omaan erehtymättömyyteensä ja itseviisauteensa, ei ollut vielä koskaan eläissään voinut kuvitellakaan erehtyvänsä, joutuvansa kulkemaan väärää tietä. Hän se oli aina ollut oikeassa. Mutta nyt oli vihdoin hänen elämässään tapahtunut muutos. Hänen maailmaansa oli astunut nainen, tuohon maailmaan, jossa siihen asti oli ollut pelkkiä miehiä; ja nyt hän tunsi maaperän luistavan hänen jalkainsa alta, nyt hän etsiskeli syitä tekoihinsa, nyt hänen oli vaikeata keksiä selitystä kaikkeen, mikä ennen oli ollut itsestään selvää. Oikea ja väärä, valo ja pimeys, valhe ja totuus sulivat sietämättömästi, sokaisevasti yhteen.
Hän, jonka luottamus ja usko itseensä oli kyennyt siirtämään vuoria, hän, joka oli ajanut työtovereitaan eteenpäin kuin paimen lammaskatrastaan, hän joka oli uhmaillut yksin napojen jäitäkin, raivannut tiensä ylipääsemättömien muurien läpi ja särkenyt tieltään pahimmatkin esteet perustuksia myöten — eikö hän olisi kyennyt hallitsemaan tilannetta, kun vastapuolena oli vain nainen? Olisiko hän todella ollut heikko? Epäilys kasvoi ja syöpyi yhä syvemmälle hänen mieleensä.
Kun epäilys ja epätoivo muulloin oli karannut Bennettin kimppuun, oli hänen ainoana pelastuksenaan ollut hänen järkähtämätön vakaumuksensa siitä, että hän oli oikeassa. Se oli hänen lohdutuksensa, hänen toivonsa, hänen ainoa linnansa. Jos maa syöpyi sen alta ja se luhistui kokoon, mitä oli hänellä silloin jälellä? Ajatuksissaan hän eli uudestaan koko tapahtuman alusta loppuun asti, niin kiusallisen seikkaperäisesti kuin vain kykeni, ja hän pakotti vastahakoisen järkensä tottumattomaan työhön punnitsemaan ja mittaamaan ja tuomitsemaan myötä ja vastaan. Jos noin oli ollut asianlaita, jos hän olisi jättänyt tuon tekemättä, niin tämäkö olisi ollut tuloksena? Entäpä, jos hän ei olisikaan silloin käynyt väliin, jos hän olisi pysynyt syrjässä, niin olisiko Lloyd todellakin uskaltanut henkensä moiseen vaaraan, ja olisiko Ferriss silloin ehkä jäänytkin elämään? Oliko hän itse silloin ollut aivan järjiltään; oliko hän ollut sokea ja kuuro kaikille järkisyille; oliko hän käyttäytynyt kuin peto — kuin sokea, typerä ja itserakas hulttio — ajatellut vain itseään ja omaa etuaan, ja sen kautta turmellut sen naisen koko elämän, jota rakasti, ja surmannut sen miehen, josta oli eniten pitänyt? Eikö kaikkea tuota olisi voinut välttää, jos hän olisi ollut yhtä järkevä kuin mikä tavallinen ihminen hyvänsä moisessa tilaisuudessa? Hän, joka ylpeili niin nopeasta ja terveestä arvostelukyvystään kaikkein vaikeimmissakin tilanteissa, hänenhän ei toki olisi pitänyt menettää malttiaan tuossa ainoassa vaikeassa tilanteessa.
Epäilys palasi kuitenkin takaisin, yhä uudelleen ja uudelleen. Hän voi tukahduttaa sen, tallata sen maan tasalle, torjua sen luotaan, niin paljon kuin vain tahtoi — ja kuitenkin se herkeämättä palasi takaisin, joka kerta aina vähän voimakkaampana, vähän enemmän vakuuttavana, entisestään aina tyrkyttelevämpänä. Ehkäpä hän sittekin oli tehnyt hullusti ja väärin, ehkäpä Lloydin henki ei sittekään olisi ollut niin suuressa vaarassa, ehkäpä Ferriss olisi jäänyt eloon. Tuo kaikki selveni hänelle yht'äkkiä niin kirkkaassa valossa, ettei sen todenperäisyyttä käynyt enää epäileminenkään.
Se oli hirvittävä hetki hänelle. Istuessaan ulkona ypö yksin pimeässä yössä hän tunsi kurimuksen pyörteiden tarttuvan häneen ja riepoittavan häntä mukanaan pohjattomaan kuiluunsa. Ensi kauhistuksesta selvittyään hän palasi järkiinsä — nyt hän näki oikeassa valossa, mitä hän oikein oli tehnyt — nyt hän heräsi pitkästä painajaisunesta. Surua ja katumusta ja itsesoimauksia, tuskaa siitä, ettei tehtyä saanut enää tekemättömäksi, katkeruutta rakkaudesta, joka oli kuollut, itsehalveksumista, jolle ei sanoja löytynyt, sydäntäsärkevää haikeutta menetetystä onnesta — kaikkea tuota hän nyt tunsi yhdellä haavaa. Yksi erässään putoilivat hänen hulluutensa seuraukset hänen päälleen kuin valtavat taakat, joita verkalleen ladotaan päällekkäin, joka hetki yhä raskaampana ja sietämättömämpänä kuormana — sillä aikaa kuin totuuden ja järjen valo tunkeutui häikäisevänä hänen sielunsa jokaiseen sopukkaan. Ja epäilys kasvoi ja kireytyi vähitellen, armottomasti, täydeksi varmuudeksi.
Kuinka hän enää jaksaisi elää kauvempaa — ja kannattiko elääkään? Mitä hyödytti nyt kaikki hänen kunnianhimonsa, kaikki hänen tarmonsa ja intonsa asettaa eteensä suuria päämääriä? Hänen elämänsä lanka oli leikattu poikki, hänen ystävänsä oli kuollut, ja hänen rakastettunsa rakkaus oli kuollut. Hän oli itse syypää kaikkeen. Mitä hyödytti enää jatkaa?
Ferriss oli kuollut. Ken nyt seisoisi hänen vierellään, kun ulkona yö pimeni, ja esteet kohosivat tornin korkuisiksi, ja kuolema lenteli suhisevin siivin ja uhkaillen hänen päänsä ympärillä?
Lloydin rakkaus oli kuollut. Kuka nyt enää toivottaisikaan hänelle onnea matkalle, kun hänen laivansa keula kääntyisi jälleen pohjoista kohti, ja kuohu kävisi sen vanavedessä? Kuka istuisi ja odottelisi häntä täällä kotona, kun hän jälleen kävisi taisteluun, istuisi ja odottaisi hänen palaustaan; ja kun hän olisi kerran saavuttanut päämääränsä, tuon päämäärän, jota miehet olivat vuosisatojen kuluessa yrittäneet saavuttaa, ken silloin tarjoisi hänelle ensimmäisen ja kaikista rakkaimman tervehdyksen, kun laiva palaisi kotiin liputettuna mastonhuipusta kanteen saakka, kuuluttaen hänen voittoaan ja kuolematonta kunniaansa?
Ei, sitä voittoa hän ei koskaan saavuttaisi. Myöskin hänen kunnianhimonsa oli kuollut; toinen voittaisi siellä, missä hän voi vain hävitä, toinen pääsisi sinne, missä hän voi vain kaatua ja kukistua — toinen, häntä väkevämpi, häntä yritteliäämpi, häntä varmempi. Niin pitkälle oli Bennett nyt tullut, hän, joka kerran oli ollut niin itsetietoinen, niin vallitseva, niin kova ja karaistu. Lyöty, hävinnyt mies hän nyt oli, nujerrettu, muserrettu raukka; hänellä ei ollut yhtään toivoa enää, ei yhtään kunnianhimoa.
Ja kuinka tuo kaikki oli käynytkään noin, ja mistä syystä? Eihän se ollut tuo sama vihollinen, jota hän niin usein oli uhitellut, se ei ollut mikään hänen ulkopuolellaan oleva ylivoima, joka nyt oli hänet voittanut — hänhän oli itse ollut oma voitollinen vihollisensa! Itse hän oli pannut tuon koneiston käyntiin, itse hän oli koonnut itseensä nuo hävittävät voimat, jotka nyt olivat lyöneet hänet maahan ja nujertaneet hänet. Ei mikään muu voima koko maailmassa olisi pystynyt häntä masentamaan. Ja kohtalo oli tahtonut, että tämä ainut vihollinen, tämä ainokainen voima oli kääntynyt häntä vastaan ja tuhonnut hänet. Kuinka tuo kaikki olikaan ihmeellistä! Kuinka se oli hirvittävää! Miksi hän ei ollutkaan nähnyt tuota jo edeltäpäin? Kuinka hän ei ollut tullut mitään sellaista ajatelleeksikaan? Mikä kamala tunteeton kummitus oli niin kauvan asunut hänessä, pitänyt pesäänsä hänen sielussaan, syödä ahminut hänen voimaansa, sitä mikä hänessä oli jalointa ja parasta, petoksella tuhonnut hänen parhaat tunteensa — hänen urhoollisuutensa hyvää ystävää kohtaan ja hänen rakkautensa hyvää naista kohtaan — väijynyt sopivaa hetkeä, silmänräpäyksen heikkoutta hänen puoleltaan, ja sitten arvaamatta, varoittamatta syössyt hänen kimppuunsa ja yhdellä iskulla kaatanut hänet maahan?