Tultuaan sen talon edustalle, johon oli päättänyt asettua seuraavaksi vuodeksi, pani Bennett merkille, että muuan yläkerroksen etummaisista akkunoista oli auki ja sen verhot kiinnitetyt ylhäälle; akkunasta hän voi nähdä sisälle huoneeseen, jota palvelijatar näkyi siivoavan ja tuulettavan sekä muuttavan huonekaluja siitä ulos. Maantiellä talon edessä näkyi tavaravaunujen pyöräin jälkiä. Kun hän oli lukinnut ulko-oven perästään ja seisoi eteisessä matkalaukku kädessä, näki hän vaatenaulakossa hatun, jota Ferriss oli viimeksi käyttänyt. Bennett laski laukun nopeasti lattialle ja nojautui raskaasti seinää vastaan, hän veti syvään henkeä ja ummisti silmänsä. Talo tuntui olevan muuten tyhjillään, paitsi että jolloinkin kuului hillittyä kolinaa käytävän toisella puolella olevasta huoneesta. Hän tarttui uudelleen laukkuunsa ja nousi portaita ylös niihin huoneisiin, jotka olivat määrätyt hänen asuttavakseen. Hän ei ripustanut hattuaan naulaan, vaan otti sen mukaansa sisään.
Taloudenhoitajatar, joka yläkerroksessa otti hänet vastaan ja näytti hänelle huoneet, kysyi häneltä, milloin hän halusi syödä. Bennett sanoi sen sekä lisäsi:
»Minä tahdon syödä aina alhaalla ruokasalissa, ‘lasisaliksi' luulen teidän sitä sanovan. Ja kohta kun etummainen huone on saatu kuntoon, nukun siellä jo ensi yöni. Se on oleva minun huoneeni.»
Taloudenhoitajatar katseli kummissaan häneen. »Niin, mutta se ei käy laatuun», väitti hän, »ei ainakaan kohta, tartunnan takia. Tohtori on antanut ankaran määräyksen, että sitä on kunnollisesti tuuletettava, ja että huonekalut on korjattava sieltä pois.»
Bennett nyökkäsi vain, ilmoittaakseen ymmärtävänsä, ja taloudenhoitajatar poistui. Iltapäivä kului hiljakseen, ja myöskin ilta. Bennett sai illallista ruokasalissa, kuten oli toivonut. Syötyään huusi hän Kamiskan mukaansa ja lähti pitkälle kävelymatkalle kaupungista poispäin vievälle maantielle; hän käveli verkalleen, kädet selän takana. Kello 10 tienoissa hän palasi kotiin. Hän nousi yläkertaan ja mietti hetkisen järjestellä papereitaan, ennenkuin kävi makuulle. Nukkumisesta ei kuitenkaan tulisi mitään, siitä hän oli varma.
Bennett ei vielä oikein tiennyt, missä yhteydessä huoneet olivat keskenään. Hänen ajatuksensa olivat kiintyneet muihin asioihin, hän oli hajamielinen, ja kun hän jälleen yritti nousta yläkertaan, menikin hän sisään päädyn puoleisesta ovesta eikä pihan puoleisesta. Hän joutui huoneeseen, jota luuli omakseen, sytytti kaasulampun palamaan ja katseli ihmeissään ympärilleen.
Huone oli melkein tyhjä. Yksin matotkin oli raivattu pois. Akkunat olivat selki selällään, huoneessa tuntui pinttynyttä lääkkeitten hajua, ja vuodevaatteista olivat vain patjat ja pielukset jätetyt paikoilleen. Bennett katseli vuodetta vähän kummissaan, sitten häntä puistatti ankarasti. Tuossa vuoteessahan Ferriss oli kuollut; siitä hirvittävästä murhenäytelmästä, jossa hänellä oli ollut yksi pääosia, oli muuan kohtaus esitetty juuri tässä samaisessa huoneessa.
Seisoessaan siinä hervottomana ja tukien kädellään vuoteen jalkapäähän oli hän näkevinään edessään kuvan, joka oli masentaa hänet maahan. Hänestä näytti, kuin makaisi hänen paras ystävänsä vielä kuolleena tuossa alastomassa vuoteessa. Hän oli näkevinään Ferrissin kuolinpuvussaan pitkänään paareilla, hän näki kääreliinat ja päänpuolessa palavat kynttilät. Tässä huoneessa oli kuolema majaillut. Tyhjässä huoneessa vallitsi juhlallinen, hartautta herättävä tunnelma. Ennenkuin tiesikään, makasi hän polvillaan vuoteen vieressä kasvot patjoja vastaan ja kädet ojennettuina sitä paikkaa kohti, jossa Ferriss oli levännyt viimeistä kertaa.
Hän ei tiennyt, kuinka kauvan hän oli maannut tuolla tapaa — ehkä pari minuuttia, ehkä tuntikaudenkin. Hän selvisi tolkuilleen vasta seistessään ulkona portailla ja lukittuaan kuolinhuoneen oven perästään. Mutta nyt ei työnteosta ollut enää puhettakaan. Paperinsa hän järjestäisi huomenna. Nukkuakaan hän ei voinut eikä tahtonut. Hän meni jälleen portaita alas ja lähti tuosta tyhjästä, äänettömästä talosta. Kuistilla oli leveä korituoli. Bennett viskautui siihen istumaan, kädet kasvojen edessä. Kesäyö oli hiljainen ja kostea. Kuu ei paistanut, eikä tähtiä näkynyt. Jossain kaukana huuteli jokin lintu taukoamatta. Pienestä hedelmäpuutarhasta talon vieressä kuului jolloinkin lehtien hiljaista rapinaa sekä kumea paukaus, kun kypsynyt omena putosi nurmikkoon. Kamiska istui hievahtamatta ulkoportailla ja heristi korviaan vähimmästäkin hälystä.
Ferriss oli siis kuollut, ja se oli hänen syynsä. Hänen ystävänsä, se mies, josta hän oli eniten pitänyt, oli kuollut. Ferrissiä ei siis ollut yhtään hyödyttänyt, että hän oli kamppaillut niin uljaasti henkensä puolesta, silloin kun napaseudun jäät olivat uhanneet rusentaa hänet syleilyynsä. Valittamatta, nurisematta hän oli kestänyt nälkää ja kylmää ja sanomatonta hätää, pakkasta, joka oli riistänyt häneltä kädet, myrskyn ja lumen raivoa, koskaan loppumatonta työtä rekien purkamisessa ja jälleen lastaamisessa — kaikkea, mitä ihminen saa kestää yrittäessään turhaan navalle — kuollakseen sitten niin kurjasti vuoteessaan, sen miehen ja sen naisen hylkäämänä, joita hän oli enimmän rakastanut ja joihin lujimmin luottanut. Ja se oli Bennettin syy.