Myöhemmin, kun koko juttu oli ennättänyt vanhettua, tahtoi hän palata ja käydä jälleen toimeensa.
Hattie oli häntä vastassa asemalla ponyvaljakon kera. Tyttönen oikein säteili ilosta kuullessaan, että hän sai olla yksin Lloydin kanssa määräämättömän ajan.
»Mutta te ette sittekään sairastunut», hän huudahti ja paukutti käsiään yhteen. »Oliko se teidän potilaanne yhtä huonona kuin minä? Eivätkö hänen vanhempansa tulleet iloisiksi, kun te teitte hänet jälleen terveeksi?»
Lloyd laski kätensä pikku rupattelijan suulle.
»Nyt me emme puhu ollenkaan virka-asioista, Hattie», sanoi hän ja yritti hymyillä.
Mutta kun Lloyd maalle tulonsa jälkeisenä aamuna heräsi omassa valkoisessa pihanpuolisessa huoneessaan, huomasi hän äkkiä helpotuksekseen, että hänen mielentilassaan oli sitten eilispäivästä tapahtunut lievä muutos. Ensi kerran Medfordin tapahtumien jälkeen hän nyt vasta tunsi jonkinlaista rauhan tunnetta sielussaan. Ehkäpä hän jo alkoi tuntea ensimmäistä terveellistä, hyvää tekevää vastavaikutusta sen tulikokeen jälkeen, johon hän oli vapaaehtoisesti antautunut — nyt, kun petosta ei enää ollut hänen sielussaan. Sen hän oli tempaissut ylös juurineen, omasta vapaasta tahdostaan. Se oli ohi hänen elämästään. Mutta nyt hän myöskin huomasi, ettei siinä kuitenkaan ollut vielä kaikki.
Oli jotain muutakin, joka oli ohi, oli poissa hänen elämästään — jotakin, joka aina näihin saakka oli kiusannut häntä ja katkeroittanut hänen elämäänsä ja hävittänyt hänestä luontaisen lempeyden ja hyvyyden — sekin oli nyt jo ohi elettyä. Tuo kurja, raivoisa viha, jota karkottaakseen hän oli niin kovin kamppaillut, missä se nyt olikaan? Sehän näytti kadonneen aivan itsestään. Kuinka tuo oli käynyt päinsä? Tuo inhottava, riitainen mieliala, tuo ruma, rumentava tunne, jota hän oli kasvattanut sydämessään, se oli ennen hänen tunnustustaan ollut liiaksi väkevä, liian syvään juurtunut, jotta hän olisi voinut sen tempaista pois sydämestään. Mutta nyt oli se yht'äkkiä poissa, ilman että hän oli tehnyt mitään sen poistamiseksi, ilman vähintäkään ponnistusta hänen puoleltaan.
Tuo huomio hämmästytti häntä jonkun verran. Vapautuessaan valheesta ja petoksesta oli hän siis ilmeisesti myöskin vapautunut vihastaan; näytti aivan siltä, kuin niistä ei toinen voinut viihtyä ilman toista. Eikö niitä siis käynyt erottaminen toisistaan? Oliko kaikessa pahassakin siis jonkinlainen yhtenäisyys, yhteenkuuluvaisuus, niinkuin ehkä oli kaikessa hyvässäkin, niin että kun ihminen kykeni voittamaan yhden huonon ominaisuuden ja vaiston itsessään, niin hän samalla voitti montakin sellaista. Lloyd oli pitänyt järkähtämättä kiinni siitä, mikä oli oikein, kesken kaikkea hämminkiään ja levottomuuttaan, kesken myrskyä ja pimeyttä, ajattelematta mitään edullista seurausta tai palkintoa. Olisiko tämä nyt hänen palkintonaan? Se voi olla mahdollista; hän ei sitä tiennyt, ei voinut siitä mitään sanoa. Esteet olivat vähentyneet luvultaan; myrsky oli asettunut, mutta pimeyttä oli vielä paljon jälellä. Valheen hän oli karkottanut sydämestään. Viha oli hiljakseen seurannut perästä. Rauha ei kuitenkaan ollut vielä palannut vanhalle tilalleen, eikä se koskaan, koskaan enää tulisikaan; mutta erottava väliseinä oli kadonnut hänen sydämensä huoneesta, ja tätä oli tuuletettu j siistitty sen jätiltä.
VIII.
Ferrissin hautajaisten jälkeisenä päivänä Bennett lähti yksin tri Pittsin luo Medfordiin, ja saman päivän illalla lähetettiin kaikki hänen matkatavaransa ja arkkunsa, joissa kaikki hänen paperinsa olivat — retkikunnan muistiinpanot, tieteelliset havainnot ja päiväkirjat hänen perästään.