•Kyllä, sen aion tehdä», Lloyd vastasi.
»Minä käsken teitä lähtemään. Talo on minun. Lähettäkää tohtori puheilleni. Missä Adler on?» Ja sitten hän pyörtyi.
Pari tuntia myöhemmin, kun päivä alkoi valjeta, ja Bennett nukkui sikeästi saatuaan nukutuslääkettä, istui Lloyd pienen pöydän ääressä akkunan luona, käsi leualla, miettiväisenä ja hajamielisenä, tirkistellen näkemättömin silmin aamuruskon sarastusta omenapuiden yllä.
Akkuna oli sen verran raollaan, että huoneeseen voi tulla raitista ilmaa. Hän istui kauvan liikkumattomana, vain joskus pyyhkäisten raskasta, pronssinkarvaista tukkaansa pois otsaltaan ja ohimoiltaan. Kaikki ajatusvoima, kaikki aivojen pienet rattaat, jotka pyörivät toistensa lomissa, hiljenivät vähitellen kulussaan. Hän rupesi ajattelemisen sijasta tuntemaan, vaistomaan. Hänen ajatustensa vähitellen kadotessa eräänlaisen mieluisan tylsyyden tilaan tuntui pinnalle nousevan jonkinlaista heikkoa, epämääräistä, outoa liikettä. Aivot eivät enää toimineet. Mikä astui niiden tilalle? Sydänkö? Hän ei voinut selittää itselleen tuota uutta aistimusta, siksi hämärä ja sekava se vielä oli. Hän tunsi suloista liikutusta, mutta ei osannut sanoa, oliko hän rajattomasti iloissaan vaiko rajattomasti suruissaan; hän hymyili, ja kuitenkin kiilsivät kyyneleet hänen tummansinisissä silmissään.
Hänestä tuntui, kuin olisi hän kestänyt kovan sisällisen kamppailun, tahi oikeammin kokonaisen jakson kamppailuja; kuten olisi hän hyvin kauan astellut hämärässä, maanalaisessa käytävässä, mutta nyt noussut jälleen tähtien valoon. Hän tunsi värisevää iloa, syvää hellyyttä kaikkea kohtaan, mikä vain oli oikein ja totta ja hyvää, iloa siitä, että elämä oli palannut jälleen takaisin. Päivä koitti säteilevänä koko maailman yli, yö oli ollut lempeä ja hiljainen, mutta nyt alkoi ensimmäinen, kevyt aamutuulonen liikutella puiden oksia, nurmea, kukkasia ja runsaskasteisia pensaita tien varrella, ja ilma oli täynnä maan ja metsän ja puutarhain tuoksua. Ilo elämästä ja ilo kaikesta, mikä on elämääkin arvokkaampi ja kestävämpi, joka ei horju eikä koskaan katoa, nousi hänessä äkkiä pinnalle kuten siunaus, aallonläikähdys, salaperäisenä ja ihmeellisenä. Se oli noita silmänräpäyksiä, jolloin voi toivoa kaikkea, uskoa kaikkea ja kestää kaiken.
Hän pidätti henkeään ja kuunteli — mitä kuunteli, sitä hän ei itsekään tiennyt. Nyt oli hänellä jälleen tuo ennenkin tunnettu aistimus, että jokin suuri onni lähestyi häntä, sama tunne, joka hänellä oli ollut eräänä toisena aamuna, auringon sarastaessa, eräässä toisessa huoneessa, jolloin hän oli myöskin taistellut vihollista vastaan. Mutta nyt oli hänen vastassaan paljon voimakkaampi vihollinen, aamu sarasti uuden, paljon tärkeämmän päivän edellä, ja suurin onni, mitä koko maailma voi tarjota, oli tulossa hänen osalleen. Kuinka kaikki tuo olikaan tapahtunut, sitä hän ei tiennyt. Eikä hetkeäkään ollut miettiä asiaa, punnita sitä. Hän oli kuulevinaan suurien siipien suhinaa ympäriltään, näkevinään loistavan valon puhkeavan esiin pilvien takaa, erottavinaan ihanata soitantoa ilmasta.
Mutta hän ei nähnyt mitään valoa, ei kuullut mitään soitantoa. Loiste ja säveleet tulivat hänestä itsestään, kumpusivat esiin hänen omasta sielustaan. Hänen ajatuksensa olivat aivan liikkumatta. Sydän vain eli tänä ihmeellisenä kesäaamuna, ja hänen sydämessään loisti valkeus, ja sieltä soitto kajahteli. Rakkaus, jonka hän oli luullut kuolleen iäksi, istui jälleen voittoisana ja autuaana valtaistuimellaan ja lauloi riemunsa kuuluviin sydämen soiton säestyksellä, loisti ja säteili aamuruskon kirkkaudella.
Kuolisiko Bennett? Tuo kysymys puhkesi äkkiä esiin hänen mielessään, uhkaavana, hirvittävänä, kuten kamala kummitus, jota hän väistyi väristen. Valo, tuo jumalallinen sädesoihtu, joka oli valautunut hänen ylitseen, loi nyt pelottavan varjon edelleen. Soiton sävelien mukana kuuli hän ukkosen jyrähtelyä. Tuo vanha vihollinen, josta hän jo oli luullut vapautuneensa, oli palannut odottamatta. Se kykki jälleen ja väijyi häntä joka loukosta. Se hiipi hänen taakseen, valmiina ryntäämään esiin, iskemään kylmät kyntensä hänen kurkkuunsa, tappaakseen hänet, musertaakseen hänet murheen alle, jonka hän tiesi surmaavan hänet. Nyt hän rakasti Bennettiä kaikesta sydämestään ja kaikesta voimastaan; kuinka oli saattanutkaan toisin olla? Bennett kuului hänelle — ja hän? Hänhän eli vain hänen läheisyydessään, tunsi olevansa niin kiinnitetty häneen, kuin olisi ollut osa hänestä. Lloyd ei tiennyt, kuinka hän voisikaan elää, jos Bennett kuolisi. Hänestä tuntui, kuin tämän kuollessa irtautuisi hänestä itsestään jotakin, joka oli koko hänen olemuksensa perustana, irtautuisi ja riistäisi häneltä kaiken voiman jaksaa enää sen jälkeen itsekään elää. Mutta sehän oli vain helpotus hänelle. Ajatus eloon jäämisestä Bennettin kuoltua, elämän rajattomasta orpoudesta ja yksinäisyydestä, oli niin hirvittävä, ettei hän uskonut, että hänen järkensä jaksaisi kestää sitä.
»Lloyd.»
Bennett oli herännyt ja katseli häneen kuumeisessa hädässä. »Lloyd», hän toisti, ja hänen ennen niin luja ja syvä äänensä värisi surkeasti. »Minä olin väärässä, ja minä pyydän teitä jäämään. Älkää menkö pois minun luotani.»