Seuraavassa silmänräpäyksessä Lloyd oli polvillaan hänen vuoteensa vieressä. Hän otti toisen noista suurista, laihtuneista, jäntereisistä ja kuumeisista käsistä omiensa väliin ja kuiskasi: »En koskaan, en koskaan, rakkahin ystäväni, en koskaan niin kauan kuin elän.»
X.
Kun Adler kuuli Bennettin epävakaiset askeleet portaissa ja kuuli Lloydin sanovan hänelle, ettei mitään kiirettä ollut, ja että hänen piti ottaa vain yksi askel kerrallaan, käännähti hän nopeasti »lasisalin» akkunasta, josta oli katsellut hedelmäpuiston punaisia ja kellertäviä lehtiä, joita lokakuun tuuli pudisteli ilmaan, veti isäntänsä tuolin ulommaksi aamiaispöydästä ja jäi seisomaan sen taakse silmät jäykästi kiinnitettyinä oveen.
Lloyd avasi oven, ja Bennett astui sisään, nojaten Pittsiin. Silmänräpäyksessä seisoi Adler suorana kuin sotamies kuullessaan torventörähdyksen, ja kun Bennettin piti käydä istumaan, työnsi hän tuolin sopivan lähelle pöytää ja avasi hänen suuliinansa pamahduttaen, kuten olisi levittänyt lipun liehumaan tuulessa. Pitts lähti melkein samassa ulos huoneesta, mutta Lloyd jäi istumaan ja tarjoilemaan Bennettille tämän syödessä aamiaista, kaasi hänelle maitoa, levitti voita hänen leivälleen ja avasi hänelle keitetyt munat.
»Kahvia?» kysyi Bennett äkkiä. Lloyd pudisti päätään.
»Ei vielä tänä viikkona.»
Bennett katseli nyrpeissään maitolasia, jonka Lloyd oli asettanut hänen eteensä.
»Tuommoista latkua», murahti hän. »Miksei yhtä hyvin vähän lämmintä sokerivettä eikä sitten mitään muuta. Lloyd, minä en voi sietää enää tuota juomaa. Ja annappa olla — sehän on lisäksi lämmintäkin», lisäsi hän ja työnsi kiihtyneesti lasin läheltään.
»Tietysti se on lämmintä», sanoi Lloyd. »Lehmähän hankittiin tänne nimenomaan sinun takiasi, ja Adler on juuri lypsänyt sen — eikä se ole mitään latkua.»
»Latkua, latkua se on», intti Bennett. Hän tarttui kuitenkin lasiin ja katsoi nuhtelevasti Lloydiin.