»No niin, entäpä kun sellainen on aikomukseni? Mitä sitten?» Äkkiä käännähti hän Lloydia kohti. »Sinunhan juuri ei pitäisi pyytää minua lähtemään sinne uudestaan. Kuinka voit sellaista vaatiakaan?»
Lloyd värähti tahtomattaan, ja hän tarttui vaistomaisesti Bennettin käteen, joka lepäsi pöydällä.
»Ah, ei toki!» hän huudahti. »Ah, ei, ei, sitä en tahdo. Sinä olet oikeassa. Nyt ei sinusta ole enää sellaisille matkoille.»
»No, se oli hyvä», sanoi Bennett, kuten kysymys olisi sillä ikipäiviksi ratkaistu.
Lloyd tarttui kirjeisiinsä ja avasi naisten tapaan niiden kuoret tukkaneulallaan. Mutta hänen käydessä niitä lukemaan rupesi Bennett levottomasti liikehtimään tuolillaan. Hän katseli otsa rypyssä Lloydia, hänen valkeata pukuaan, esiliinaa, joka riippui hänen kaulastaan, pieniä kultanappeja hänen hihoissaan, hänen punoittavia poskiaan, tummansinisiä silmiään ja upeata, pronssinkarvaista tukkaansa, josta pieniä irtaimia kiharoita häilyi ohimoille ja niskassa. Sitten hän sanoi äkisti:
»Adler, te voitte mennä.»
Adler kumarsi ja vetäytyi pois huoneesta.
»Keltä olet saanut kirjeitä?» sanoi Bennett sitten.
»Tri Streetiltä, Louise Douglasilta ja hra Campbellilta.»
»Hm, vai niin — mitä niillä sitten on kirjoittamista? Tri Streetillä ja
Louise Douglasilla?»