Bennett tuijotti häneen hämmästyneenä.
»Tietysti johtaisin itse.»
»Sinä? Mutta sinähän olet jo tehnyt minkä olet voinut. Sinä olet yrittänyt. Nythän jo tiedetään sinun pysyvän kotona ja kirjoittavan kirjaasi — ja — ehkä pitävän esitelmiä.»
»Ei, mutta kuulepas, Lloyd, voitko sinä ajatella minua puhujalavan mieheksi?»
»Siksi sinut kernaamminkin soisin, kuin että yrittäisit lyödä Duanen laudalta ja lähtisit taas taistelemaan jäiden kanssa. Paljon mieluummin tahdon pitää sinut kotona, kuin tietää sinun olevan kaukana pohjolassa, ahtojäissä, kamppailemassa napaa kohti, vievän miehiäsi eteenpäin ja voittamassa kaikki esteet, koskaan myöten antamatta, koskaan rohkeutta kadottamatta — yrittämässä kaikkea tuota suurta ja mahdotonta ja panemassa henkesi alttiiksi pelkästään sen kunnian vuoksi, että saat maapallon kartalle merkitä pisteen. Niin, ennemmin näkisin sinut puhujalavalla kuin pohjoisnapalaivan kannella. Senhän hyvin tiedät, Ward.»
Bennett katsoi häneen pitkään.
»Tahtoisinpa tietää, mitä tuolla lorullasi oikeastaan tarkoitat», hän mutisi puoliääneen.
Talvi meni, meni kevät, ja kesäkuussa läikehti sädehtivä kesä. Toukokuun viimeisinä päivinä Bennett oli saanut kirjansa valmiiksi ja valmisti siihen nyt liitettä. Heidän jokapäiväinen elämänsä kului entiseen tapaan. Adler oli yhtä vankasti taloon kuuluva esine kuin keittiön liesi. Kesäkuun alussa saivat Bennett ja Lloyd vieraan, se oli Hattie Campbell. Hra Campbell oli matkoilla liikeasioissaan, ja Lloyd oli kutsunut tuon pikku tytön pariksi viikoksi luokseen Medfordiin.
Kesä oli todellakin ihana. Ilma oli alati tyyni ja lämmin. Hedelmäpuut ja ruusupensaat, kaikki puiston upi uhkeat istutukset seisoivat värähtämättöminä tuulettomassa ilmassa. Kaikki etäiset hälyt, kukkojen kiekuna, lintujen laulu, rattaiden rätinä maantiellä ja aseman ohi kiitävien junien jyrinä kuului tänne hiljaa ja hillitysti. Aamusta iltaan kuului kesän lukemattomia vienoja ääniä, mehiläisten kumeaa surinaa ruusujen ja syreenien kukkatertuissa, kärpästen hyrinää, heinäsirkkojen kuivaa sirinää ja joskus hämärän tullen karitsaisen inisemistä. Ja koko yön kurnuttivat sammakot ojissa, ja itäisiltä kukkuloilta kuului taukoamatta haarapääskysten kiirehtiviä kutsuääniä. Päivisin kävi lämmin ilma raskaaksi monenlaisista lemuista — omenain imelästä ja kasvien ja mullan pirteän raittiista tuoksusta ja tallin takaisista ammoniakkihöyryistä, ja talon eteläisellä sivulla poltti päivä niin seinämaalausta, että se kihosi rakoille ja tärpätti rupesi kiehumaan.
Heinäkuu oli vielä lämpimämpi. Ei tuulenhenkäystäkään tuntunut, ilma ihan väreili silmissä auringon kohtisuorien säteiden hellittäessä. Kaikki elollinen elämä ulkona oli kuin kokonaan kuollutta; sisällä huoneissa pysyttelivät ihmiset varjon puolella, akkunaverhot alaslaskettuina, viileät palttinamatot lattioilla, ja kaikki akkunat ja ovet selkoselällään, jotta edes raitistavaa vetoa syntyisi. Adler torkkui palavissaan riippumatossa, jonka oli virittänyt tallin varjoon seinäpylvään ja omenapuun väliin. Kamiska läähätti kuin henkihieverissä vesirattaiden alla, kieli pitkällään suusta. Ilmassa oli sunnuntaihiljaisuus — raskas ja painostava, kuin riippuisi kannattimissa taivaankannesta. Kukaan ei välittänyt, mikä päivän hetki oli menossa. Kukaan ei tiennyt edes viikonpäivääkään. Tuntui siltä, kuin tuo helle ja taukoamaton hiljaisuus kestäisi koko ihmiselämän.