»Tämä se kai sitten vei sähkösanomanne hulluun paikkaan», vastasi Bennett. »Tämä on kyllä tri Pittsin talo, mutta hän ei asu täällä tätänykyä. Sähkösanoma on arvatenkin mennyt hänen kaupunkikonttoriinsa ja sieltä lähetetty hänen peräänsä. Hän näet ei tällä haavaa ole kotona, vaan jossain matkoilla. Mutta — nythän olette tulleet. Ja sehän on pääasia.»

»Niin», virkkoi Garlock ja katsahti Campbelliin. »Me olemme nyt tulleet ja tahtoisimme kernaasti vähän puhella teidän kanssanne.»

Campbell rykäsi; ilmeisesti oli hän lähetystön puheenjohtaja.

»Niin, nähkääs, hra Bennett — en oikein tiedä, kuinka alottaisin, niin että pitänee alkaakseni oikein juurtajaksaen alusta. Tremligde ja minä olemme saman klubin jäseniä kaupungissa, ja meillä on ollut jokseenkin paljon tekemistä toistemme kanssa viimeisinä kymmenenä vuotena. Me ajattelemme hyvää toisistamme. Minä en usko, että hänen johtavat artikkelinsa ovat kaupan, ja hän ei usko, että minun teräksessäni on ilmakuplia. Me olemme monessa asiassa samaa mieltä. Tremligde arvelee, että sanomalehtimies voi olla yritteliäs ja samalla kuitenkin rehellinen, ja hän koettaa toimiakin sen mukaisesti; ja minä en luule, että tekisin tarjousta siltapalkkien valmistamisesta, joiden laatu olisi hintaa huonompi. Tremligde ja minä olemme eri mieltä valtiollisissa kysymyksissä, monesti myöskin kunnallisissa asioissa, me kuulumme eri kirkkokuntiin, emme pääse yksimielisyyteen kouluolojen järjestämisestä, tulliasteiden alentamisesta, siirtolaislaista, ja Jumala paratkoon, emme varsinkaan pääoman ja työvoiman keskinäisestä suhteesta; mutta luulenpa voivani sanoa, että meillä on monia yhteisiä yhteiskunnallisia harrastuksia, ylpeilemme siitä, että Herramme on antanut meidän syntyä täällä Yhdysvalloissa; samoin on meillä kummallakin myöskin enemmän varoja, kuin mitä ehkä Henry George ja muut sosialistit pitävät tarpeellisena. Mitä nyt tahdoinkaan sanoa», jatkoi Campbell ja suoristi itsensä, kuin olisi hän nyt joutunut puheensa pääosaan, »oli se, että silloin kun te, hra Bennett, palasitte matkaltanne, olitte te — niinkuin hyvin voinette arvatakin — ainoana puheenaiheena kaduilla, klubeissa, sanomalehtitoimistoissa, sanalla sanoen kaikkialla ja joka paikassa. Tremligde ja minä tapasimme toisemme klubissa viikon päivät sen jälkeen, ja muistan hyvin, että silloin puhelimme kauan ja hyvin vakavasti teidän työstänne ja pohjoisnaparetkistä ylipäänsä.

»Me keksimme kohta, että tällöin oli vihdoinkin saavutettu jotakin, joka kiinnitti erinomaisessa määrässä meidän molempain harrastusta ja mielenkiintoa. Tulimme selville, että kumpikin olimme lukeneet melkein kaiken, mitä noista asioista oli kirjoitettu sitten Franklinin päivien. Me tunsimme kaikki monenlaiset mielipiteet ja suunnitelmat navan valloittamiseksi. Me tiesimme, miksi tämä ei tähän asti ollut onnistunut ja kuinka kaikki hukkayritykset kulloinkin olivat rauenneet kesken; mutta kuitenkin olimme molemmat samaa mieltä siitä (Campbell kumartui hiukan etunojaan ja puhui hyvin innostuneesti), että työn voi tehdä, ja että Amerika sen mieluimmiten tehköön. Se merkitsisi meille enemmän kuin jotkut maailmanmarkkinat.

»Me annamme koko paljon rahoja joka vuosi, Tremligde ja minä, yleisiin tarkoituksiin ja sen sellaisiin. Me ostamme tauluja amerikalaisilta taiteilijoilta — tauluja, joita emme tarvitse; rakennamme joskus koululaivan nuorisoamme varten, annamme apua kuvapatsaiden pystyttämiseksi yleisiin puistoihin, kirjastoille ja museoille ja niin poispäin; mutta meidän on mahdoton tuntea vähintäkään mielenkiintoa tauluihin ja kuvapatsaihin ja museoihin ja sivistyslaitoksiin, vaikka ostammekin niistä yhtä ja rakennamme toista lajia, sillä luulemme tekevämme sillä kuitenkin jotakin hyvää. Pelkään, että olemme enemmän toiminnan miehiä kuin taiteen, kirjallisuuden ja sen sellaisen. Tiedän ainakin Tremligden olevan. Hän tahtoi saada aikaan joitakin näkyviä tuloksia. Kun hän antaa rahojaan, niin tahtoo hän nähdä, mitä hyvää siitä syntyy — enkä voi kieltää, että siinä asiassa olen samaa mieltä hänen kanssaan.

»No niin, kiertämättä ja kaartamatta — kun olimme puhelleet tuosta asiasta pitkin ja poikin kymmeneen kertaan, tai ehkä kahteenkinkymmeneen, niin tuli ilmi, että asia, jota me molemmat kaikkein mieluisimmin tahtoisimme avustaa rahoillamme, olisi yritys päästä pohjoisnavalle laivalla, joka olisi rakennettu Amerikassa ja jonka sekä miehistö että johtaja olisivat Amerikan miehiä. Olemme molemmat hyvin innostuneet itse aatteeseen, mutta sen tulee silloin olla aito amerikalainen yritys alusta loppuun. Me julkaisemme yleisen varainkeräyskehotuksen ja asetumme itse etunenään pyöreällä summalla, mutta jokainen niittinaula siinä laivassa pitää olla valettu metallista, joka on kasvanut esiin Amerikan maaperästä. Jokaisen lankun sen rungossa pitää olla sahattu Amerikan metsistä, jokaisen purjetilkun kudottu Amerikan tehtaissa, jokaisen miehen olla syntynyt amerikalaisista vanhemmista. Sitä me haluamme, koska luotamme Amerikan laivanrakennustaitoon, Amerikan purjeteollisuuteen ja Amerikan merimiesten älyyn ja yritteliäisyyteen ja rohkeuteen.

»No niin», jatkoi Campbell vähän kevyempään sävyyn ja vaihtaen asentoa, »sitten emme ole puhelleet asiasta sen enempää, emmekä ole oikeastaan todellisuudessa suunnitelleet minkäänlaista retkikuntaa. Olemme vain pakinoineet, kuinka sellainen olisi järjestettävä, ja että sen vihdoinkin pitäisi lähteä Amerikasta. Tämä tapahtui viime kesänä. Mitä me oikeastaan tarkoitimme, oli saada koko yritys niin yleiseksi kuin suinkin. Ei tosin olisi vaikea saada satasentuhatta dollaria kokoon eräiltä tutuiltamme, ja sitten saimme kuulla, että hra Garlockin seuran apuun voisimme luottaa. Tuo on kaikki hyvä, mutta me halusimme, että koko kansakunta kannattaisi yritystä. Tahdoimme, että retken johtaja tietäisi, kun veisi laivansa ulos Amerikan satamasta, ettei pari miljoonanomistajaa ollut maksanut laivaa ja sen varustuksia, vaan että hänen takanaan seisoi viisikahdeksatta miljoonaa ihmistä, koko kansakunta.

»Sitten kävi Tremligde käsiksi asiaan ja sähkötti kirjeenvaihtajilleen Washingtoniin, että nämä tunnustelisivat niin monen kongressinjäsenen mielialaa kuin suinkin, jotta nähtäisiin, kuinka suurta kannatusta siltä haaralta voitiin toivoa sellaiselle retkelle. Emme niinkään paljon välittäneet rahoista kuin siitä, että koko kansa kongressinsa kautta kävisi kannattamaan yritystä. Kaikki, millä on yhteyttä merenkulun kanssa, on nykyhetkellä hyvin suosiossa. Olimme saaneet erään kongressimiehen asettumaan avustuskeräyksen etunenään, ja tiesimme, että voi luottaa niin moneen jäseneen, että nipinnapin saisimme ehdotuksen kansallisavustuksista läpiajetuksi kongressissa. Tahdoimme mielellämme, että kongressi myöntäisi 20,000 dollaria. Varainkeräyksellä toivoimme saavamme kokoon 10,000. Hra Garlock voi taata meille 2,000, Tremligde tahtoi antaa 20,000 'Timesin' puolesta, ja minä kirjoitin keräyslistaan 10,000 ja lupasin antaa laivaan koneet ja kojeet Emme hiiskuneet asiasta, mutta Washingtoniin sähkötimme alituisesti. Kaikki sujui hyvin, olimme varmat että onnistuisimme, ja seuraavalla viikolla piti yleisen varainkeräyksen alkaa — silloinkos sitten tuli tieto, että englantilainen retkikunta oli käynyt karille — tuo Duane-Parsonin juttu.

»Ei olisi voinut uskoa, että tuo tieto olisi voinut kumota toiveemme kongressin kannatuksesta maan tasalle. Meitä avustava kongressin jäsen sähkötti meille, että valiokunta hetipaikalla antaisi ehdotuksen raueta, jos se tulisi esille juuri nyt. Läksin senvuoksi oitis Washingtoniin; tämän asian takia olin matkoilla enkä yksityisten liikeasiaini, kuten te luulitte. Kävin sekä kongressimiehen että Tremligden pääkirjeenvaihtajan puheilla. Siitä ei ollut mitään hyötyä. Kumpikin, jotka tuntevat kongressin mielialan yhtä tarkoin kuin oman valtimonsa sykinnän, olivat samaa mieltä. Kongressiasiamies sanoi: 'Teidän täytyy odottaa.' Tremligden mies sanoi: 'Odottakaahan vähän — malttakaa vähän myöhemmäksi, kunnes tuo englantilainen retkikunta ja sen kovaonni on ennättänyt unohtua mielistä. Ja yrittäkää sitten uudelleen'. Mutta me emme aio ollenkaan odottaa! Sanokaammepa, että Duane tällä retkellä istuu kiikissä. Alku ei ollut hyvä. Hän kävi karille. Mutta voi ajatella, että kesän kuluessa jäät antavat sen verran perään, että hän voi lähteä matkaan; ja sillä aikaa kuin me sitten hankimme kokoon varat ja rakennamme laivan ja lähetämme sen matkaan, voi hän jo olla — Herra ties missä asti — ehkäpä jo aivan navalla. Meillä ei todellakaan ole varaa antaa Englannille sellaista ennakkoetua. Me aiomme laskea laivamme emäpuun niin pian kuin suinkin — ehkä jo ensi viikolla; meillä on kesä ja koko talvi aikaa varustella retkeämme, ja vuoden kuluttua tästä hetkestä me tahdomme tietää, että amerikalainen retkikunta on yhtä pitkällä napapiirin yläpuolella kuin Duane nykyhetkellä on, ja että sen on kuljettava englantilaisen edelle. Jos sen saamme aikaan, emme hätäile tuloksesta, edellyttäen» — Campbell kääntyi suoraan päin talonisäntää — »että te, kapteeni Bennett, rupeatte retken johtajaksi. Jos te suostutte asiaan, on vain yksi asia jälellä, josta meidän on sovittava. Kongressi petti meidät. Siihen ei meidän kannata enää luottaa. Mutta sen johdosta, ja erittäinkin sen johdosta, me tahtoisimme kysyä teiltä neuvoa, mistä saamme nuo kaksikymmentä tuhatta dollaria.»