Bennett tempasi koiranruoskan Mukk Tu'lta. Hänen äänensä kajahti kuin torven torahdus:
»Matkaan!»
Jälleen voitti Bennettin väkevämpi tahto. Hän laski rauta-ikeensä noiden vastustuskykyä vailla olevain miesten niskoille. Kuuliaisesti he kääntyivät etelää kohti. Marssi alotettiin.
Siten kului päivä, kului toinenkin. Retkikunta kamppaili tietänsä eteenpäin. Heidän kärsimyksensä enenivät joka hetki. Ei kukaan olisi uskonut, että ihmisluonto voi kestää kaiken tämän ja päästä siitä elävänä. Neljännen päivän vastaisena yönä, kellon käydessä 3 aamulla, herätti Adler Bennettin.
»Kapteeni, se on Clarke, joka nukkuu minun kanssani samassa makuusäkissä. Luulen hänen tekevän loppua.»
Kaikki nukkujat teltassa herätettiin, ja rasvalamppuun viritettiin tuli.
Clarke makasi tajuttomana säkissään ja veti henkeä heikosti mutta kiivaasti, pitkin väliajoin. Lääkäri kumartui hänen puoleensa, tunnusteli valtimoa ja pudisti haikeasti päätään.
»Hän kuolee — hiljalleen — nälkään.»
Hetken kuluttua rupesi Clarke keveästi värähtelemään, hän avasi suunsa, ja siitä kuultiin heikko korina.
Puolen kuudetta kilometriä oli heidän vaivainen ennätyksensä seuraavana päivänä, vaikka jää oli jokseenkin sileätä. Ferriss kompasteli taukoamatta. Dennison ja Merz olivat vähän sekaisin, eikä Bennett voinut päätellä Ferrissinkään olevan täysin tolkuillaan. Vihuri oli käynyt suoraan vasten heidän kasvojaan aamusta varahin. Puoleltapäivin sen voima kasvoi. Kello 4 aikaan kohisi raju myrsky aution, jäätyneen maan yli. Mahdotonta oli yrittääkään eteenpäin, niin kauan kuin sitä kesi. Väkevimmät puuskat aivan taittoivat jalat kerrassaan alta. Puoli 5 he pysähtyivät. Nyt kävi oikea hirmumyrsky. He seisoivat yhdessä kohdin, kokosivat voimia ja talsivat eteenpäin, pysähtyivät jälleen ja yrittivät uudestaan eteenpäin, kunnes heidän vihdoin oli pakko tauota turhasta reistailemisesta ja seisoa hiljaa alallaan pyörivissä lumikuuroissa ja tuulispäissä, jotka olivat sokaista heidät.