Seuraava päivä oli maanantai, ja Ferriss heräsi johonkin aikaan vuorokaudesta — oliko se yö vai päivä, sillä hän ei kyennyt päättämään. Hän nousi kyynärpäänsä varaan ja tuijotteli tylsästi Bennettiin, joka kirjoitti päiväkirjaansa. Huomatessaan Ferrissin olevan hereillä silmäsi Bennett ylös papereistaan. Hänen äänensä kuului paksulta ja sekavalta, sillä kieli tahmautui kiinni kitalakeen.
»Kauanko myrskyä nyt ollut, Ferriss?»
»Tänään viikon päivät», vastasi toveri.
Bennett kirjoitti edelleen.
— — — taukoamaton myrsky yli viikon päivät. Mahdoton tässä tilassa kulkea sitä vastaan. Mutta jos jäämme tänne, joudumme perikatoon. Jumala meitä auttakoon. Nyt on kaikkityyni ohi.
Bennett veti viivan poikki sivun, johon hän oli viimeksi kirjoittanut, ja kirja yhä kädessään hän antoi katseensa verkalleen kulkea yli koko teltan.
Kuusi miestä oli jälellä, viisi ahdettuina yhteen tuohon kauheaan telttaan, kuudes, Adler, oli alhaalla rannalla etsimässä leväkirppuja. Teltan omituisen kaameassa hämyssä näyttivät »Frejan» retkikunnan eloonjääneet miehet pikemminkin eläimiltä kuin ihmisiltä. Parta ja tukka oli heillä leikkaamaton ja liittyi yhteen nahkapuvun karvojen kanssa. Kasvot olivat mustat liasta, ja käsivarret ja sääret olivat jäykät ja pöhöttyneet. Se oli nälän luonnotonta lihavuutta, kurjuuden veristä ivailua; tuolla pelottavalla leimalla nälkäkuolema näillä mailla ensin merkitsee ne, jotka se tahtoo tappaa. Silloin tällöin he yrittivät ryömiä vähän lattialla, kieli tahmautuneina kiinni kitalakeen, turvonneena ja tuhkanharmaana kuin papukaijoilla, ja joka kerta kun he yrittivät sanoa jotakin, tulivat he väkistenkin purreeksi kieleensä.
Oviaukon vieressä virui Dennisonin pöhöttynyt ruumis. Kaksi muuta torkkui makuusäkeissään. Eräässä nurkassa kyyrötti Mukk Tu ja keitti rasvalampulla lientä hylkeennahkatallukoistaan. Toisissa nurkissa majailivat Ferriss ja Bennett. Bennett käytti polveaan kirjoituspöytänä, Ferriss koetteli kädentyngillään kirvoittaa itseään ulos makuusäkistä. Toiseen tynkään oli tinalusikka köytetty nuoralla.
Teltassa oli kamala löyhkä. Lääkeaineet antoivat lemunsa ja homehtunut ruuti, likaiset pitovaatteet, kauan pesemättömät ihmisruumiit, kangasseiniin pitäytynyt tupakanhaju, käristynyt hylkeennahka, kostea ja homeinen telttakangas antoivat kukin oman lemunsa — ruuan hajua vain ei olisi terävinkään nenä voinut keksiä.
Ulkona ulvoi myrsky, pitäen taukoamatonta noitainjuhlaa. Se täristeli ikäkulua telttaa, hyppeli villein hypyin kalliolta toiselle ja pölytti kuivaa, tuhkanhienoa lunta ylös pyörteisiin kuin raivopää paholainen, kuin jokin mahtava hirviö, joka temmeltää kuolinkouristuksissaan, säälittömästi kuin nälistynyt susi.