Teltan edustalla työntyi alastomain jäävuorirantamien sisään pitkä vuono, täynnä ajelehtivia jäälohkareita; mutta teltan takana urkeni etelää, itää ja länttä kohti ääretön, harmaa, rosoinen, luotaan torjuva autiomaa. Jäätä ja lunta ja kivilouhikkoa, jäätä ja lunta ja kivilouhikkoa ulottui siellä peninkulmamääriä; oikea tyhjyyden ja autiuden maailma — rikkirevitty taistelutanner maailman alkuaikojen villeistä kamppailuista.
»Missä Adler on?» kysyi Ferriss.
»Hän on mennyt ulos etsimään leväkirppuja», vastasi Bennett. Hän taivutti päätänsä ja katseli miettiväisesti polvellaan auki olevaan päiväkirjaan.
»Tiedätkö, Ferriss, mitä nyt juuri kirjoitin?» hän kysyi, ja vastausta odottamatta hän jatkoi: »kirjoitin: 'Nyt on kaikkityyni ohi'.»
»Sen minäkin uskon», virkkoi Ferriss ja katseli ympärillensä.
»Niin, kaikki toivo. Nyt se on viimeinkin auttamattomasti ohitse — — —
Niin, niin.»
Molemmat olivat kauan vaitonaisia. Muuan makuusäkissä kykkivistä miehistä voihkasi ja kääntyi vatsalleen. Ulkona puhkesi tuuli äkkiä valittavasti vinkumaan ja jatkoi sitten vanhaa meluamistaan.
»Dick», sanoi Bennett ja pani päiväkirjan kiinni, »kaikki on nyt ohi, ja senvuoksi tahdon mielelläni puhella sinun kanssasi — — kysyä sinulta jotakin.»
Ferriss kieritteli lähemmäksi häntä. Myrskyn kohina voitti heidän äänensä, niin että toiset eivät voineet kuulla mitä he puhelivat, ja nyt olisi ollut samantekevä, vaikka olisivat kuulleetkin.
»Dick», alotti Bennett, »nyt olemme kaikki samanlaisia. Muutaman tunnin perästä mekin olemme samassa tilassa kuin hän tuossa», hän löi kädellään tohtorin ruumista. Se oli jo niin jäykkä, että lyönti läimähti kuin kovan tukin pinnasta. »Tuolla tapaa mekin kohta makaamme. Mutta ensin — niin kauvan kuin vielä voin, tahtoisin puhella sinun kanssasi Lloyd Searightista. Sinähän olet tuntenut hänet koko ikäsi, ja sinä olit meistä kahdesta viimeinen, joka näit hänet ennen lähtöämme. Muistat kai sen, minun piti mennä laivaan kahta päivää ennen sinua tarkastamaan, että pumput olivat kunnossa.»