Bennettin puhellessa istui Ferriss aivan suorana makuusäkillään ja piirteli tinalusikallaan kuvioita nahkatakkinsa liepeeseen. Niin, totta oli, että hän oli tuntenut Lloydin niin kauvan kuin oli elänyt, ja varmastikin senvuoksi hän oli ruvennut niin paljon pitämään tytöstä. Mutta hän ei ollut aina ilmaissut sitä, rakkautensa ei ollut hänelle itselleenkään selvinnyt, ennenkuin hän tuli ottamaan häneltä jäähyväiset, jättämään hänet tämän mielettömän matkan vuoksi. Silloin oli jo ollut liian myöhää sanoa hänelle mitään, ja siksipä ei Ferriss ollut sanonutkaan mitään. Lloyd ei saisi koskaan tietää, että hänkin — kuten Bennett — piti hänestä.
»Ehkäpä kuuluu hullulta», jatkoi Bennett hämillään — »mutta jos voisin uskoa, että hän olisi välittänyt minusta — sillä tapaa kuin tahtoisin — niin kävisi se, mikä nyt meitä odottaa — enpä oikein tiedä, kuinka puhua — niin kävisi se helpommin päinsä, sitä tarkoitan. Ilmaisen ajatukseni hyvin huonosti — mutta eipä olisi niin tukalaa kuolla, jos vain tietäisin, että hän olisi edes vähänkin pitänyt minusta.»
Ferrissillä pyörivät ajatukset sukkelasti päässä. Kuinka ihmeellä ei tämä ollutkaan koskaan juolahtanut hänen mieleensä! Mutta Ferriss ei ollut koskaan voinut ajatella naislempeä Bennettin kaltaisen persoonan yhteydessä, tuon suuren, järeän, karkeatekoisen miehen, joka koko olemuksellaan sulautui valtaviin suunnitelmiinsa, joka ei kyennyt näkemään ja huomaamaan muuta kuin etäisen päämaalin, jonka oli itselleen asettanut, joka vei aatteitaan perille kaikkien muiden ajatusten, toivomusten ja tunteiden kustannuksella. Bennett oli miesten mies, mutta vain pelkästään mies. Mutta tässäpä johtui jotakin Ferrissin mieleen. Bennetthän oli nimittänyt Lloydia naisten naiseksi, suurenmoiseksi naiseksi. Hän oli oikeassa, kieltämättä hän oli oikeassa. Juuri sellainen Lloyd oli, eikä siis käynyt ihmetteleminen, että hän oli miellyttänyt Bennettiäkin. He olisivat todellakin komea pari, väkeviä ja suurenmoisia luonteita kumpikin, haavoittumattomia oman voimansa tunnossa.
»Sinä olet tuntenut hänet niin hyvin ja niin kauan», jatkoi Bennett, »että varmastikin uskon hänen puhelleen sinulle minusta. Sanopas minulle, onko hän milloinkaan sanonut — tai vihjannut — antanut sinun ymmärtää, että hän olisi huolinut minusta, jos olisin kosinut häntä.»
Yksinpä tällaisenakin elämänhetkenä täytyi Ferrissin ihmetellä tuota äkillistä ja odottamatonta muutosta Bennettin muuten niin karussa olemuksessa. Ferriss tunsi hänet hyvin. Bennett ei ollut sellainen mies, joka antoi tinkiä vaatimuksistaan ja tyytyi vähempään osaan. Mitä ikinä hän tahtoi omistaa, sen hän otti raudankovalla kädellä, säälimättömästi ja häikäilemättömästi. Mutta eivätkö kaikki elämän arvot olleet samantekeviä, joutavia pikku asioita nykyisessä hajoamistilassa? Se hirvittävä mylly, joka oli tavoittanut heidät rouhimiensa väliin, oli jauhanut kaikki pienet etäisyystajunnat irti heistä. Ainoastaan puhtaasti inhimillinen heidän olemuksessaan i — alkuperäisin, arvoisin — oli jäänyt jälelle.
Mutta ajatus, mitä hänen oikeastaan nyt piti vastata, kammahdutti Ferrissiä. Toisella puolen oli se nainen, jota hän itsekin rakasti, toisella puolen jälleen Bennett.
Hänen paras ystävänsä, hänen päällikkönsä, hänen sankarinsa. Olivathan hekin jo tunteneet toisensa kauan, olivat vieri vieressä sotineet samaa vihollista, samoja kärsimyksiä, samoja vaaroja, samoja onnettomuuksia ja tappioita vastaan.
Ferriss oli hirveän ymmällään. Oliko hänen pakko puhua Bennettille silkkaa totta? Pitikö tämän viime pettymyksen päättää pitkä sarja muita pettymyksiä, kruunata kaikkien näiden viimeisten kuukausien katkerat onnettomuudet ja murtuneet toiveet? Pitikö Bennettin kuolla tällainenkin suru sydämensä kukkuroina?
»Olenpa välistä uskonut», sanoi Bennett heikosti hymyillen, »että hän tosiaankin välitti hieman minusta. Olen varma, että joskus voin huomata sen hänen olemuksessaan. Toivoisin, että olisin puhunut hänelle suoraan. Onko hän milloinkaan sanonut sinulle mitään? Luuletko, että hän olisi ottanut minut, jos olisin kosinut?» Hän pysähtyi ja odotti henkeään pidellen vastausta.
»No niin», rohkeni Ferriss vihdoin virkkaa, toivoen että sen kautta keskustelu päättyisi, »nii-in, luulenpa, että hän olisi tehnyt sen.»