»Luuletko?» sanoi Bennett sukkelaan. »Sinä siis luulet. Mitä hän on sanonut? Onko hän sanonut sinulle mitään?»
Nyt joutui Ferriss pahasti tiukalle. Hän ei tiennyt, mitä nyt neuvoksi. Mutta äkkiä hän sai pelastavan ajatuksen. Nythän oli kaikki niin yhdentekevää. Miksi ei hän siis kertoisi ystävälleen sellaista, jota tämä kaikkein mieluisimmin tahtoi kuulla, vaikkapa se ei ollutkaan totta? Miksi ei Bennett saisi edes kuollessaan tätä iloa osakseen, kärsittyään niin paljon? Milläpä asialla olikaan enää jotain merkitystä, kun heidän kaikkien oli pakko kuolla seuraavain neljänkolmatta tunnin kuluessa? Bennett tuijotteli niin jännittyneenä häneen; nyt ei ollut aikaa ajatella seurauksia. Mutta mitään seurauksia ei tullut olemaankaan. Loppuhan oli niin lähellä. Mutta voiko Ferriss nyt valehdella noin paksulta Bennettille? Ferriss ei uskonut, että Lloyd piti Bennettistä; oikeastaan hän oli varma siitä, että tyttö ei pitänyt tästä, ja kuinka voi Bennett edes vilaukseltakaan uskoa Lloydin tunnustaneen jotakin sellaista hänelle, Bennettin ystävälle ja uskotulle? Ferriss oli tuntenut jo Lloydin kauan ja oppinut vihdoin rakastamaan häntä. Mutta tiesikö hän itse edes, pitikö tyttö hänestä? Ei, sitä hän ei tiennyt, ei osannut aavistaakaan.
Bennett istui ja odotteli vastausta. Ferriss ei ymmärtänyt mitä sanoa. Hän ei enää kyennyt näkemään, mikä oli oikein ja mikä väärin. Jos valhe auttoi tekemään Bennettin onnelliseksi hänen viime hetkenään, niin miksi ei hän saisi sanoa valhetta.
»Niin», vastasi Ferriss vihdoin, »kerran hän sanoi jotakin sellaista.»
»Sanoiko hän?»
»Kyllä», sanoi Ferriss vitkallisesti, etsien kaikkein uskottavinta valhetta. »Me johduimme puhumaan retkestämme ja sinusta. En tiedä, kuinka se tuli puheeksi, mutta aivan luonnollisesti se muuten kävi. Hän sanoi — ja nyt sen muistankin — hän sanoi: 'Teidän pitää tuoda hänet takasin minulle. Muistakaa, että hän on minulle kaikki. Kallein maailmassa'.»
»Sanoiko —» Bennett yskiä kakisteli ja purasi partaansa, »sanoiko hän todella niin?»
Ferriss nyökkäsi.
Bennett veti syvään henkeä; sitten hän sanoi: »Minä olen niin iloinen, et voi arvatakaan, Dick, kuinka iloinen olen tästä, kaikesta muusta huolimatta.»
»Kyllä maar sen voin arvata», mutisi Ferriss puolittain itsekseen.