»Ei, et maar voikaan», virkkoi toveri. »Miehen pitää rakastaa naista sillä tapaa kuin minä rakastan, Dick, ja sitten nähdä — keksiä — huomata, että kaikki on, niinkuin tuleekin olla, voidakseen oikein käsittää minun iloni. Hän olisi tullut vaimokseni. En tiedä, kuinka minun oikein pitäisi kiittää sinua, Dick. Ja nyt saat toivottaa minulle onnea.»
Hän nousi pystyyn ja tarjosi toiselle kätensä. Ferrisskin kohottautui vaivoin ja kurotti tahtomattaan kätensä, mutta tempasi sen kohta takaisin. Bennettin käsi vaipui alas, ja molemmat jäivät seisomaan ja tuijottamaan Ferrissin kädentynkiin, joista oikean ranteeseen oli tinalusikka köytetty nuoralla kiinni. *** Muutamaa tuntia myöhemmin Bennett voi selvästi huomata myrskyn heikentyneen. Hän oli varma siitä, että se asettuisi tykkänään iltapäivään mennessä. Kun hän tuulimittaria tarkasteltuaan yritti palata telttaan, huomasi hän, että Kamiska, ainoa eloonjäänyt heidän koiristaan, oli palannut takaisin karkumatkaltaan ja istui nyt vähän matkan päässä jäällä, epätietoisena siitä, minkälainen vastaanotto sen osaksi tulisi. Bennett oli varma, ettei Kamiska ollut tahallaan karannut. Se oli ollut uskollisin kaikista koirista. Bennett arveli, että se teltasta poistuttuaan oli joutunut eksyksiin lumipyryssä. Mutta nythän heillä oli ruokaa tarjona. He voivat ampua Kamiskan; se voisi pitentää heidän elonaikaansa päivällä tai parilla, ja sitten voisi vahvin heistä lähteä tarpomaan edelleen, ehkäpä päästä tskutshilaissiirtoloihin Koljuhin-vuonon partailla ja palata takaisin avun kera. Mutta kuka heistä siihen kykenisi? Tietenkään ei Ferriss, joka tuskin pysyi jaloillaan, ei myöskään Adler, joka tavantakaa houraili ja jota päällikkkönsä vain ankarin sanoin sai pidetyksi työssä; Mukk Tu'hunkaan ei ollut luottamista, ja molemmat jälellä olevat miehet tekivät paraillaan kuolemaa. Yksi ainoa sen voi tehdä, ainoa heistä, joka vielä oli säilyttänyt henkensä ja ruumiinsa voimat, hän itse, Bennett. Niin — mutta voiko hän jättää väkensä omiin hoteisiin?
Hän tallusti telttaan noutamaan pyssyn, jolla ampuisi koiran, mutta äkisti pisti jotakin hänen päähänsä, ja hän jäi istumaan makuusäkille pää käsien varaan.
Oliko hän nyt lopultakin masennettu? Oliko vihollinen voittanut? Oliko jää sulkenut hänetkin armottomaan syleilykseensä? — Mutta uudelleen vahvistui hänen elämänvoimansa, vielä kerran nousi hänen rautainen tahtonsa uhmaamaan tappiota. Ei, ei, ei, hän ei ollut voitettu eikä masennettu, hän jäisi elämään, hän, väkevin, parhaiten varustettu kaikista, eläisi toisten menehdyttyäkin. Eikö ollut totta, että väkevin yksilö eläisi kauimmin? Eikö se ollut yksi suuria luonnonlakeja? Hän tiesi, että hän oli kyllin vahva matkaamaan, ehkäpä kaksi kokonaista päivääkin; ja nythän he saivat ruokaa — hän sai ruokaa. Niin, mutta voiko hän jättää väkensä yksin?
Hän oli kyllä jättänyt Mc Phersonin yksin kuolemaan, mutta silloinhan oli ollut kysymys kaikkien muiden hengistä, arpapeli yhden hengestä yhdentoista muun henkeä vastaan. Nythän oli kysymys vain hänestä itsestään. Ja Ferriss — ei, hän ei voinut jättää Ferrisstä yksin. He jakaisivat koiranlihan keskenään — koko koiran. Hän ja Ferriss lähtisivät. He pääsisivät Koljuhin-vuonolle ja ihmissiirtoloihin. Hän pelastuisi, hän palaisi takaisin kotia — Lloydin luo, joka rakasti häntä. Niin, mutta voiko hän jättää muut miehensä yksin?
Bennett puristi mahtavan kouransa nyrkiksi ja antoi sen raskaasti pudota polvelleen.
»En», sanoi hän päättävästi.
Hän oli ajatellut ääneen, ja Ferriss, joka oli jälleen ryöminyt makuusäkkiinsä, katseli häntä uteliaasti. Yksinpä Mukk Tu'nkin huomio kääntyi hetkeksi siitä löyhkäävästä keitosta, jota hän valmisti rasvalampun yllä. Teltan ulkopuolelta kuului askeleita.
»Adler sieltä tulee», mutisi Ferriss.
Adler tempasi teltan oven syrjään. Sitten hän karjui Bennettille vasten kasvoja: »Kolme valaanpyyntilaivaa jääsohjun toisella puolella, kapteeni. Ne laskevat veneen vesille, mitä nyt teemme?» Bennett tirkisteli häntä ymmällään, kykenemättä kokoomaan ajatuksiaan.