Blix kuunteli tarkkaavaisesti, mutta Condyn olisi ollut mahdoton selostaa sitä mitä hän juuri oli lukenut. Parempi oli elää kuin lukea; elämä oli kirjallisuutta arvokkaampi, ja hänen uudessa, vasta keksimässään rakkaudessa oli hänelle runoutta kylliksi. Hän jatkoi lukemistaan, ettei hän voisi katsoa Blixiin ja sanoa enemmän kuin tahtoi. Liki liippasi toisinaan, ettei hän keskeyttänyt lukemistaan ja puhunut suutaan puhtaaksi toisen petollisen minän valtaamana, huolimatta lujasta tahdostaan. Hän ei ollut koskaan elämässään ollut niin onnellinen, vaan ei myöskään niin onneton. Hän alkoi livetä sanoihin ja hyppiä yli kokonaisten rivien ja lauseiden, niin, käänsipä hän pari lehteäkin kerrallaan.
»Sepä oli komea rivi», huudahti Blix.
»Mikä rivi? Mistä te puhutte? Kuulkaa, Blix, tätä päivää emme saa koskaan unohtaa. Luvatkaamme, kävi miten kävi ja olimmepa missä tahansa, että aina kirjoitamme toisillemme tänä päivämääränä. Onko tämä lupaus?»
»Kyllä, minä lupaan. Ja nyt — — —»
»Minä lupaan sen kaikesta sydämestäni. Ei, te voitte olla aivan varma, minä en sitä unohda, en — — Niin kuin sanottu, tämä on lupaus. Tänäänhän minä olen… Blix, minne tuo merkillinen kirja joutui?»
»Condy.»
»Niin, se otettiin minulta pois. Te istutte kaiketikin taas sen päällä.
Mutta viisi kirjasta! Lähdemme ehkä mieluummin nyt.»
»Siitä tulee pitkä kävely ennenkun olemme kotona. Eikö liene parasta että syömme Lunassa?»
»Te olette pahin tuhlari minkä tunnen. Luuletteko te minua koronkiskuriksi. Minulla ei ole enään kuin kolmeneljännesdollaria jälellä. Paljonko teillä on?»
Blixillä oli kukkarossaan 35 centtiä, ja he pohtivat rahallista asemaa hyvin perusteellisesti. Se riitti kahdelle raitiovaunupiletteihin ja »meksikkolaiseen illalliseen», ja sitten jäi vielä 10 centtiä yli.