XI.
Kun kello klubin kirjastossa löi kaksitoista, pani Condy kynän pois, työnsi tiheästi kirjoitetut arkit kauemmaksi pöydällä ja nojautui taapäin tuolissaan kädet painettuina väsyneitä silmiä vasten. Hän istui kirjoituspulpetin ääressä salin perällä viheriäisen japanilaisen varjostimen suojassa. Hän oli paitahihasillaan, tukka pörröllään, sormet musteessa, jotakuinkin kalpea.
Hän oli kirjoittanut herkeämättä koko illan. Kolme lukua »Viranomaisista huolimatta» oli valmiina, ja nyt oli hän paraillaan kirjoittamassa neljättä. Päivää sen jälkeen, kun he olivat tehneet retken linnoitukselle — hänen uuden olentonsa eriskummallisena syntymäpäivänä — oli hänelle äkkiä valjennut, että kapteenin kertomus kullankaivajaravintolasta, »Maanpakolaiset»-nimisestä klubista ja kaappausretkestä juuri olisi se jännittävä romaani, josta Riemukustannusliike oli puhunut. Hän oli heti käynyt siihen käsiksi, täynnä innostusta, ja hammasta purren oli hän luvannut itselleen, ettei häneltä tulisi puuttumaan tarmoa. Hänen täytyi suorittaa tämä työ vapaa-aikanaan, toisin sanoen hänen täytyi käyttää illat siihen. Ja niin hän oli tehnytkin. Nyt oli hän kohta jo istunut viikon kirjoituspöytänsä ääressä tässä klubin tyvenessä komerossa joka ilta kello kahdeksan ja sitkeästi jatkanut työtään sydänyöhön asti.
Kaksi ensimäistä lukua oli syntynyt kuin itsestään — niiden kirjoittaminen oli oikeaa nautintoa. Kolmas tuotti enemmän vaivaa, toiminta hämmentyi, toinen piirre vastusti toista. Billy Isham kieltäytyi itsepintaisesti asettumasta sille huomatulle paikalle, johon Condy oli hänet määrännyt; ja nyt, neljännen luvun alussa, oli Condy vihdoinkin perinpohjin tutustunut niihin määrättömiin vaikeuksiin, niihin toivottomiin mutkikkaisuuksiin, masentaviin keksintöihin, joita joka vaiheessa ilmeni, voittamattomiin esteisiin, kidutuksiin, vaivaan, aivojen kulutukseen ja kalvaviin huoliin, joista ei kukaan suurempien teosten tekijä säästy.
Kirjoittaa lyhyt kertomus alun pitäen näkyvissä olevine päämäärineen oli helppo asia verrattuna siihen, että graani graanilta, atoomi atoomilta rakentaa luonnosta teoksen »Viranomaisista huolimatta». Condy oli pian selvillä siitä, ettei hänellä ollut käytettävänä kuin yksi keino. Hän ei saisi ollenkaan ajatella kertomuksen päättämistä — tuota kaukaista ja korkeaa päämäärää — vaan hänen piti luoda teos luku luvulta, niin, lause lauseelta; puristaa se väkisin esiin, niin sanoakseni; ajaa kynä eteenpäin rivistä riviin, tuntuipa työ kuinka raskaalta tahansa; hänen tuli tyytyä siihen, että silloin tällöin sai luvun valmiiksi; hänen piti olla työssä tunti tunnin, minuutti minuutin jälkeen, takoa sitä kylmästi, veriin syöpyneen ankarasti ja kestävästi niinkuin kaleriorja, jota ruoska uhkaa.
Toisinaan ajoi kertomus kiveen, suorastaan kuin uhalla. Oli fyysillisesti mahdotonta kirjoittaa sanaakaan enään; hänen aivonsa eivät sitä sallineet. Condy saattoi istua kokonaisen tunnin ja enemmänkin ja tuijottaa puoleksi valmiita sivua, pureksia kynsiä, repiä tukkaa, kastaa kynää mustetolppoon, rajoittaa koko maailmansa tähän paperiarkkiin — mutta yhtä vähän se auttoi.
Hänellä ei ollut pienintäkään nautintoa työstä. Niin pian kun joku luonne oli kiintynyt hänen mieleensä, joku kohtaus piirtynyt hänen mielikuvitukseensa, oli myöskin luonne menettänyt uutuuden viehätyksensä, kohtaus ensimmäisen mielijohteen raikkauden, ennenkun hän oli kirjoittanut sanaakaan. Sitten täytyi hänen tavattomalla vaivalla, melkein yliluonnollisella kärsivällisyydellä hitaasti rakentaa suunnitelmaansa, jonka ääriviivat olivat näyttäytyneet niin selvästi hänelle haihtuvassa aivovalossa. Kaikki oli ahertamista, kovaa, vastenmielistä ja väsyttävää ahertamista; eivät mitkään kauniit korulauseet, ei mikään väärä »luomisen ilon» ajatus voinut järkyttää tätä tosiseikkaa. »Minkätähden», mumisi hän ja nousi ylös taittaen käsikirjoituksen ja ottaen takin ylleen, »minkätähden teen minä niin? Niin, minä en sitä tiedä.»
Ei ollut epäilemistäkään, että Condy kolme kuukautta varemmin heti olisi heittänyt sikseen tämän vastenmielisen ja vaivaloisen homman. Mutta Blix oli tehnyt hänestä toisen miehen. Äkillinen miehuudenvoima oli alkanut kehittyä Condyssä. Voimakas tunne oli puistanut häntä, hän oli alkanut nähdä ja tuntea elämän vakavan, enemmän todellisen ja ehkä myöskin ankaramman puolen. Blix oli antanut hänelle enemmän lyijyä taian alle, sitä ei käynyt kieltäminen. Hän ei ollut enää juuri sama nulikkamainen poika, joka kolme kuukautta sitten oli »tehnyt itsensä narriksi» kiinalaisessa teetalossa.
Kun Condy tuli kadulle, oli viimeinen raitiovaunu mennyt. Hän meni jalkaisin kotiin, ja heittäytyi vuoteelle ajattelemisesta väsyneenä, lamautunein hermoin ja sellaisin tuntein kuin olisi hänen verensä kerääntynyt aivoihin. Hän huomasi, että häntä rasitti näin työskennellä myöhään yöhön kokopäiväisen kirjoittamisen jälkeen.
Sekä tämä väsymys että seurusteleminen Blixin kanssa oli vähitellen vetänyt Condyn pois hänen vanhasta piiristään. Hän kieltäytyi toisesta iltakutsusta toisen jälkeen, ja kun hän ennen oli tavannut syödä aamiaista klubilla yhdessä Sargeantin tai Handsin kanssa, niin oli hän nyt tottunut syömään aamiaista Blixin luona Washington-Streetillä ja viettämään lomansa keskipäivällä hänen seurassaan.