Mutta sitten huomasi hän äkkiä tutun olennon, joka hienosti mustiinpuettuna seisoi vastapäätä olevassa kulmassa odottaen raitiotievaunua. Se oli Travis Bessemer. Kukaan ei voinut niinkuin hän pukeutua aistikkaasti ja samalla kuitenkin noudattaa ankarinta yksinkertaisuutta: musta hame, musta venäläinen pusero, mustahuntuinen musta englantilainen olkihattu ja valkoiset hansikkaat ja musta napitus. Itse yksinkertaisuus. »Mutta niin tyylikäs», sanoi Condy Rivers itselleen, »että siitä suorastaan häikäistyy.» Ja saattoiko ajatellakaan mitään täydellisempää kuin tämä vartalo? Ja kuinka kauniisti kuulsikaan hänen keltainen tukkansa harson läpi! Siinä oli mitä lumoovin sopusointu. Ja komea ryhti ja pään heitto, ja — ei siinä nyt mikään auttanut: Condyn täytyi mennä sinne juttelemaan hänen kanssaan.
»Mitä, mitä?» sanoi Travis, kun näytti siltä niinkuin Condy olisi juossut suoraan häntä vastaan käytävällä. »Teidän tulee mieluummin laittaa niin, että toimitatte jotakin! Kuljeksia kadulla kello 10 aamupäivällä, mitä se merkitsee?»
»Ei kai se liene — ei, mahdotonta — ja kuitenkin - se on hän», lausuili Condy. »Niin monen vuoden viertyä.» Ja sitten rupesi hän puhumaan luonnollisella tavallaan:
»Kas, hyvää päivää T.B.»
»Hyvää päivää, C.R.»
»Minne te olette menossa?»
»Kotiin. Minä olen vain ollut kaupungilla pikimältään saadakseni banjoni korjatuksi.»
»Jos saan luvan viedä teidät raitiovaunuun, odotatte kai, että minä maksan konduktöörille?»
»Herra Condy Rivers, olen aikoja sitten luopunut ollenkaan enää toivomasta, että teillä milloinkaan olisi pikkurahoja.»
»Ah, niin, ne menevät kaikki teatteripiletteihin ja kukkiin ja konvehteihin eräälle tuttaviini kuuluvalle nuorelle naiselle. Mutta» — hän heitti häneen tarkoittavan silmäyksen — »ei enempiä tyhmyyksiä nyt!»