Sunnuntaisin ei talon tavallinen järjestys ollut voimassa, aamiainen oli juhla, jota saattoi viettää milloin tahansa seitsemän ja puoli kymmenen välillä. Victorinen paraillaan kaataessa jäävettä maljoihin, tuli herra Bessemer itse ja kävi heti ruokaan käsiksi ajattelematta vähääkään odottaa toisia.
Hän oli pieni, pyöreä mies. Hän käytti patalakkia kaljun päälakensa suojana, ja hänellä oli silmälasit sanomalehden lukemista varten. Hänen ryppyiset, parrakkaat kasvonsa tuuheine, harmaine kulmakarvoineen panivat hänet muistuttamaan vanhaa, kunnon gorillaa.
Bessemer oli niitä miehiä, joilla ei näytä olevan mitään tekemistä perheittensä kanssa. Ainoastaan juhlallisissa tilanteissa pääsivät hänen isälliset vaistonsa voimaan. Pöydässä ei hän paljoa puhunut. Vaikka hän sydämellisesti piti vanhemmasta tyttärestään, oli tämä hänelle kuitenkin arvoituksellinen ja vieras olento. Ei ollut mitään siltaa tyttären ja hänen harrastustensa välillä. Lapsia puhutteli hän harvoin, paitsi silloin, kun heidän piti saada nuhteita. Poikaansa Howardia, perheen tulevaa päämiestä, joka nyt oli kymmenvuotias ja »kauhea lapsi», ei hän koskaan sanonut muuksi kuin »pojaksi».
Hän oli hajamielinen, omiin ajatuksiinsa vaipunut vanha mies, ja hänellä oli vain kaksi heikkoutta — homeopatia ja kellosepäntyö. Hänellä oli kummallinen tapa puhua itsekseen ja ilmaista kaikki, mitä hän ajatteli tai mihin hän ryhtyi, kuiskaavin huomautuksin. Näin hän nyt siinä istuessaan kuiskaili: »Onko kello yhdeksän? Kello käy vähän liian nopeaan. Olen kai minä vetänyt taskukelloni? En, olen sen unhottanut! Hoo, vai on vesimeloonia aamusella? Missähän veitsi on? Minä haluaisin hieman suolaa. Victorine on unohtanut lusikat. Ei, tässähän lusikka onkin; veitsi vain puuttuu.»
Hän oli jo syönyt meloonin, ja Victorine tarjosi hänelle paraillaan kahvia, kun molemmat lapset tulivat sisään, töksähtivät paikoilleen ja alkoivat rummuttaa pöytää veitsien varsilla.
Perillinen, Howard, antautui niin kokonaan pallopeliinsä, että hänen oli ihan mahdotonta olla hituistakaan kohtelias. Pitääkseen kiinni persoonallisuudestaan asettui hän aina kapinoivalle kannalle vanhempaan sisareensa nähden, joka niin paljon kuin mahdollista koetti täyttää heidän kauan sitten kuolleen äitinsä paikkaa. Hänen valvontansa alaisena täytyi Howardin joka aamu itse harjata kenkänsä ja muuttaa paitaa kaksi kertaa viikossa. Hänpä myöskin oli kieltänyt poikaa sisällä leikkimästä hammaslääkärin pojan kanssa.
Hänen pieni sisarensa oli paljon mukautuvampi. Hän oli kasteessa saanut nimekseen Albera, mutta kotona käytettiin hänestä Kadetti- tai Detti-nimeä. Hänestä luontui varmaankin kaunis aika-ihmisenä. Nyt oli hän toivottomassa murros-ajassa, kahdentoista ja viidentoista välillä, pitkäsäärinen ja kömpelö kuin varsa. Hän kulki vielä matalakorkoisissa kengissä. Kun hän sai luvan pukeutua ensimmäiseen pieneen kureliiviinsä, asteli hän ylt’ympäri äänettömän ihastuneena. Pienen kureliivin ote hänen hennon vyötäyksensä ympärillä oli kuin ritarillisen rakastajan syleily ja täytti hänet unelmilla, jotka olivat yhtä epäkypsät ja epävarmat kuin hänen oma hoikka pieni vartalonsakin.
Kun Detti ja Howard olivat istuutuneet, oli vielä yksi tuoli vapaana — pöydän päässä vastapäätä herra Bessemeriä.
»Tuleeko teidän sisarenne — eikö neiti Travis tule jo syömään? Eikö hän ole vielä noussut ylös?» kysyi Victorine Howardilta ja Detiltä ja piti samalla huolta siitä, että hän sai kerma-astian siirretyksi niin kauaksi, ettei Howard voinut siihen ylettyä. Hänelle ei milloinkaan olisi voinut juolahtaa mieleen kysyä herra Bessemeriltä mitään, joka koski hänen perhettään.
»Kyllä, kyllä, nyt hän tulee heti», vastasivat molemmat lapset yhdestä suusta. »Tuolla hän on», lisäsi Howard.