Travis Bessemer tuli sisään. San Franciscossakin, jonka naiset kaikki ovat enemmän tai vähemmän kauniita, täytyi Travista pitää kaunottarena. Hän oli nuori, mutta miehen keskikokoa, melkein karkearakenteinen, leveäharteinen, korkearintainen, pyöreä ja lujakaulainen. Hän säteili terveyttä. Kun hän vain liikutti jalkaa, vaikutti se huiman elinvoimaiselta, ja hänessä oli jotakin niin puhdasta ja raikasta, että saattoi luulla hänen juuri tulleen aallokkoja sukeltamasta tai rantaäyräältä kävelemästä. Tunsi että hänessä oli ruumiillista ja henkistä voimaa. Hänellä oli täyteläiset käsivarret, leveät ranteet ja luja sormien ote. Tukka oli niin vaalean ruskeata, että se oli melkein keltainen. On ehkä parasta sanoa sitä keltaiseksi — ei kullanväriseksi eikä keltaisen punaiseksi, vaan aivan yksinkertaisesti rehellisen keltaiseksi. Hänen hipiänsä oli kirkkaan valkoinen; ainoastaan sileät, vilpoiset posket olivat hurmaavan punaiset. Leuka oli pyöreä ja hiukan etenevä. Merkillistä kyllä, oli hänellä jotenkin pienet silmät. Ne olivat pienet, mutta tumman, niin tumman ruskeat, ja sitten ne elivät ja säkenöivät aivan niinkuin olisi hän juuri nauramaisillaan tai jo nauranut — kumpaako, oli ihan mahdoton sanoa. Mutta iloisempaa näkyä ei voinut nähdä kuin nämä ruskeat, loistavat pienet silmät, joiden loistoa vielä kohotti valkea hipiä ja keltainen tukka.
Hänestä sai sen vaikutuksen, että hän oli täysin normaali nuori tyttö; hänessä ei ollut mitään sairaloista, ei jälkeäkään hermostuneisuudesta eikä rasittumisesta eikä minkäänlaista säröä. Oli mahdotonta uskoa, että hän voisi syventyä omaan olentoonsa. Oltiin pian selvillä siitä, ettei hänen henkinen elämänsä ollut miettimistä ja sisäistä tutkistelemusta. Traviksessa ei ollut mitään tolkutonta. Hänellä ei ollut päähänpistoja, hän ei ollut oikullinen — alakuloinen toisena päivänä, ilakoiva toisena. Hän ei ollut mitään muuta kuin kiltti ja suloinen ja luonnollinen tyttö, ruumiillisesti ja sielullisesti terve, kunnollinen, voimakas, täynnä itseluottamusta ja hyvänsuopuutta.
Vaikka hän ei vielä ollut pukeutunutkaan kirkkopukuunsa, oli hän aistikas aina tohveliensa kärkiin asti. Hänen paksu musta hameensa kahisi värillistä silkkikappaa vasten, ja valkoinen mustajuovainen puseroliivi oli natisevan jäykkä. Tiukasti ja korkealle kaulan ympäri kiedottuna oli hänellä leveä valkoinen silkkinauha, samalla kun hän vyönä — ja se oli hänen oma pieni nokkela keksintönsä, josta hän oli hyvin ylpeä — käytti jättiläismäistä koiran-kaulahihnaa, parahultaista Sankt-Bernhardilaiselle.
Hän oli yhtä sirosti rikattu kuin kilpapurjehtija. Ei puuttunut nuppineulaakaan; ei ollut ainoatakaan saumaa, joka ei laskeutunut täsmälleen juuri niin kuin sen piti; joka kerta kun hän liikahti, tunsi kuin aavistaen naisellista tuoksua, osaksi hajuveden, mutta osaksi ja enin hänen hiustensa, kaulansa, käsivarsiensa, koko hänen viehättävän olentonsa määräämätöntä, mutta sanomattoman lumoavaa tuoksua. Hän oli yhdeksäntoistavuotias.
Hän istuutui pöytään ja söi hyvällä ruokahalulla, vaikka hän jakoi huomiotaan Howardin — joka oli niin hirveän epäkohtelias kuin hän sunnuntai-aamuisin tapasi olla — ja isän lautasen välillä. Herra Bessemer saattoi varsin hyvin mennä pöydästä saamatta palastakaan, ellei hänen suuhunsa suorastaan pantu hedelmiä, kyljystä ja kahvia.
»Isä», sanoi hän niin selvällä painolla, kuin olisi hän puhunut kuurolle, »kahvi on kyynäspään vieressä, varo ettet kaada sitä kumoon. Victorine, siirrä isän kuppi vähän kauemmaksi laidalta. Onko se kyllin väkevää, isä?»
»Mitä? No, niin — kyllä, kyllä», mumisi vanhus ja katseli epävarmasti ympärilleen. »No, kahvi; kyllä, kiitos!» Ja hän tyhjensi kuppinsa yhdellä kertaa tietämättä oikeastaan oliko se kahvia vai teetä. »Luulenpa muuten, että haluan saada kakkua,» mumisi hän partaansa. »Missä ovat kakut? No, tuollahan ne ovat. Tuoreet kakut eivät sovellu vatsalleni. Minun pitäisi mieluummin syödä tavallista ranskanleipää. Luulen, että syön liian paljon. Missä nyt on minun palstani lehdessä? Minä en voi milloinkaan löytää palstaani. Hän kirjoittaa oivallisia johtavia, tuo herra Eastman, puolueettomia, vallan ennakkoluulottomia — ennakkoluulottomia — ennakkoluulottomia.» Hän lopetti puheensa epäselvästi kuiskaten.
He jatkoivat aamiaistaan, jolloin Travis alati seurasi silmillään kaikkea mitä tapahtui, ja samalla antoi Victorinelle päivällistä koskevia määräyksiä. Hän teki sitä paraillaan, kun Detti alkoi huutaa: »Anna olla!»
»Ja sano sitten Maggielle», jatkoi Travis, »että hän pitää huolen siitä, että tuo kanaviilokki ei saa liian paljon —»
»A-a-anna oooolla!» vinkui Detti.