Blix tirkisti varovasti häneen sormiensa lomitse.
»Ooh», kuiskasi hän, »hänellä on tuo hirvittävä, punainen kravatti.»
»Minun kravattini!» huudahti Condy ja järjesteli sitä hermostuneesti. »Se on kyllin hyvä, luulisin. Tiptop! Onko se teidän mielestänne niin huutava?» kysyi hän vähän kärsimättömästi.
Blix piteli korviaan.
»Condy!» sanoi hän, »te olette kaunis ja hyvä nuori mies, ja vaikkapa teiltä mahdollisesti puuttuu muutamia loistavampia ominaisuuksia, niin olette te kuitenkin vanhalle äidillenne hyvä ja rakastava poika, mutta teidän ruusukkeenne ja liinanne tekevät teidät kerrassaan mahdottomaksi.»
»No, katsokaa tätä huonetta!» huusi Condy — he istuivat arkihuoneessa — »teidän ei pidä puhua huonosta mausta. Katsokaa näitä oviverhoja. Ne ovat keltaiset, jumala paratkoon! Katsokaa tuota keltaista ruusuketta ja tuota sinistä ruusuketta! Ja noita kipsikuvia tuolla! Te saatte sellaisia kaupanpäällisiksi jokaisesta kilosta teetä, jonka ostatte. Ja tuota. ja tuota. ja tuota, valitti hän ja huitoi käsillään kullatuilla väkipyssyillä koristettuun vesijohtoputkeen päin. »Niin, ja te puhutte taiteesta! Te puhutte mausta! Kullattuja osmankäämejä. Kullattuja! No niin, miksipä ei?» Hän väänteli käsiään. »Lapset ovat onnellisia, ja —»
»Hysh!» keskeytti Blix hänet. »Minä kyllä tiedän, että se on rumaa. Mutta meillä on kerta kaikkiaan ollut näin, enkä minä tahdo siitä enää enempää kuulla. Menkäämme mieluummin ruokasaliin. Siellä emme ole ennen istuneet. Emme ole koskaan olleet oikein luonnollisia täällä.»
He menivät ruokasaliin ja siirsivät pari nojatuolia ulkonemaan. Siellä he sitten istuutuivat ja katselivat ulos. Kaasua ei vielä oltu sytytetty. Oli liian varhaista vielä, arvelivat he. Noin kymmenen minuuttia istuivat he ja katselivat ulos ikkunasta päivän kalvetessa.
Suoraan ikkunan alla vietti maa niin äkkijyrkästi, että lähimpäin talojen katot olivat jotakuinkin heidän jalkojensa tasalla. Heidän takanaan luisui kaupunki alas lahdelmaa kohti kattojen, reunusten, kupoolien ja savupiippujen vieremänä puolihämärän sinisessä usvassa, josta siellä täällä näkyi vasta sytytetyn lyhdyn välähdyksiä. Sitten tuli lahdelma. Idässä päin saattoivat he nähdä Vuohisaaren ja koko sen purjealusten laivaston, joka ankkuroi sisemmällä satamansuussa. Mutta suoraan heidän ikkunansa edessä nousi Alcaratzin saari äkkijyrkkänä ja uhkarohkeana meren pinnasta linnoituksista muodostettuine kolminkertaisine kruunuineen.
Katse seurasi tätä näköpiiriä pohjoiseen ja länteen, kunnes se hitaasti nousten, nousten, nousten äkkiä juoksi suoraan ylös taivasta kohti Tamalpaisin huipun kera, tuon hiljaisen purppuranvärisen vuoren, joka aina tuijotti auringon laskua kohti, niinkuin valtava, tähystävä sfinxi. Sieltä aleni maalinja niinkuin murtuvan aallonharjan ääriviiva, vaipuen, luisuen alas kohti Kultaista porttia — lasinvihreänä, vetisenä, pienenä kapeana virtana vanhan linnan alla. Sitten pysähtyi katse, tai se liiteli vain, ilman tukea ja estettä, yli äärettömän viheriän pinnan — avonaisen valtameren.