Tällä hetkellä eivät kuitenkaan seudun ääriviivat lumonneet, vaan sen värit. Se lepäsi tummassa väriloistossa niinkuin tuomiokirkon huone. Kaikki oli kuin kiedottu purppurausvaan — linnoituksen matalista viheriäisistä vallirinteistä alkaen aina Mount Diabloon, vuorijättiläiseen, joka kohotti kumaran selkänsä lahden toisella puolella olevien matalampien vuoriharjanteiden takaa. Ilma vaaleni vähitellen. Valovyö lännessä paloi tummaksi hehkuksi, joka heitti kuparikiillon yli lahdelman syvän sinen. Matalammat vuoriharjanteet toisella puolen, Diablo ja taaimmaisena Tamalpais, piiloutuivat sametinharmaisiin ilmahuntuihin. Ääriviivat häipyivät. Ainoastaan massat säilyivät ja nekin alkoivat sulautua yhteen. Ilma ja maa ja kaupungin rakennusryhmät yhtyivät. Ainoastaan tumma hehku oli vielä jäljellä ja halkoi tuon kaikkea saartavan purppuran kultaisella säilällä.
»Tuolla tulee laiva», sanoi Blix hiljaa.
Nelimastoinen liukui tyvenesti ulos Kultaisesta portista uiden kullassa ja purppurassa niinkuin varjo punaisine ja viheriäisine valopilkkuineen. Sitten liukui sen varjokaari sisään ja katosi linnoituksen varjoon. Punainen valo oli poissa ja suurmasto, koko laiva. Keskiyöllä olisi se kaukana mantereesta, keinuen Tyvenen meren yksinäisillä mainingeilla kuun valkoisessa valossa.
Condy ja Blix istuivat hiljaa, liikahtamatta; he pelkäsivät rikkoa tunnelmaa. Viisi pitkää minuuttia jäivät he näin istumaan ja näkivät tähtien syttyvän toisen toisensa jälkeen, sillä välin kun suuri, harmaa yö laskeutui leveänä ja laajana vuorenhuipulta veden pintaan. Heidän ei tarvinnut keskustella. Heidän äänettömyydessään ei nyt ollut mitään painostavaa.
Varovaisesti ja pienin tempauksin käänsi Condy päätään ja katsoi Blixiin. Hän saattoi nähdä hänet vielä. Hän istui taapäin nojaten kädet helmassa ja kasvot hiukan vinosti ylöspäin. Tavallisuuden mukaan oli hän mustiin puettu, mutta hänellä oli yllään iltapuku, joka jätti kaulan ja käsivarret vapaiksi. Leuan ja kaulan piirteissä ja hartioiden miellyttävässä pyöreydessä oli jotakin tavattoman sopusointuista — jota mahdollisesti saattoi tulkita sävelin, vaan ei sanoin. Hänen hiuksensa häämöittivät niinkuin heikosti loistava usva. Hänen silmiensä väriä ja poskiensa rusoa saattoi vain aavistaa, niinkuin pieniä tähtiä, jotka katoavat, kun kiinnittää katseensa niihin. Ja Condysta tuntui, että hänestä virtasi jotakin sanomatonta, jotakin, jota saattoi tajuta vain mystillisellä kuudennella aistilla ja joka heräsi vain tällaisina hiljaisina hetkinä. Milloin se oli kuin hillitty valoloiste, milloin melkein kuin huomaamaton tuoksu, milloin taas kuin näkymätön heilahdus eetterissä, vaikutus, aistimus vain.
Oli niinkuin hänen raikas suloutensa, hänen puhdas ja kirkas naisellisuutensa olisi ottanut erikoisen muodon, muodon, jota hänen tavalliset aistimensa olivat liian karkeat tajuamaan. Vain vissi epämääräinen hellyys hänessä virtasi ulos kohtaamaan ja vastaanottamaan tuota näkymätöntä, joka kuitenkin siellä oli; eikä tämä hellyys koskenut vain häntä, vaan kaikkea hyvää koko maailmassa. Hän oli usein tuntenut jotakin samantapaista kuullessaan soittoa. Blixin hyvyys ja kauneus herätti hänessä kaiken sen, mikä hänessä parasta oli, ajatteli hän. Ja hän oli vain yhdeksäntoistavuotias. Äkkiä paisui hänen sydämensä, hänen kurkkuaan kuristi ja hänen silmiään kirveli.
»Tiedättekö, Blix, mitä minä toivoisin», sanoi hän melkein kuiskaten; »toivoisin olevani parempi ihminen kuin olen.»
»Sen toivominen on alku siksi tulemiseen, ettekö usko sitä, Condy?» vastasi hän ja käänsi käden varassa olevat kasvonsa häneen.
»On ikävää», jatkoi Condy, »että kun todellakin haluaa toimia oikein ja moitteettomasti ja tuntea hienosti ja ajatella jalosti, ettei siiloin oma olento ota mukautuakseen sen mukaan. Saattaa kyllä hetkisen luulla että niin on laita, mutta on niin tavattoman vaikeata pysyttää se!»
»Niin, luonnollisesti, Condy, siinähän se juuri on, että siitä on pidettävä kiinni. Niin se on, ansaitsee olla hyvä, kun vihdoinkin tulee siksi; ettekö usko niin olevan? Se on kestävyys, joka tekee voimakkaaksi niin, että hyvyys on jonkin arvoinen. Mitä hyötyä on heikon miehen hyvyydestä? Kun hyvyys on parempi kuin itse onkaan? On oltava yhtä voimakas kuin hyvä. Ne, jotka kykenevät toimittamaan jotakin hyvyydellään, ovat sitä oikeata lajia. Se on ainakin minun mielipiteeni.»