»Ei, sitä me emme ole. Istukaahan nyt. Tässä peltovarikset ovat.
Kohta minä alan ulista hermostumisesta, Condy. Te aivan tuhoatte minut.»
Kolme neljännestä sen jälkeen oli juna vienyt heidät San Brunoon, joka ei ollut muuta kuin maantiemajatalo, jossa kaupunkilaiset, jotka olivat tulleet sorsia ampumaan ja huvikseen kalastamaan, pitivät päämajaansa. Tänään oli se kuitenkin Blixin ja Condyn hoteissa kokonaan. Ja kaikki ihmiset olivat tänään niin tavattoman herttaisia. Vieläpä tuo korkea herrakin pilettiluukulla San Franciscossa oli alentunut toivottamaan heille hyvää kalaonnea. Junailija oli ollut ylen suopea. Junan kuljettaja oli omassa korkeassa persoonassaan tullut heidän luokseen, jotta he viittä minuuttia varemmin saisivat tietää, että heidän seuraavalla asemalla oli mentävä junasta. Ja San Brunossa valjasti isäntä itse hevosen ja kyyditsi heidät järvelle luvaten vielä tulla noutamaankin heidät Richardsonilta hyvissä ajoin ennen iltajunan lähtöä.
»Ja hän pyysi vain puoli dollaria molemmilta retkiltä», kuiskasi Condy
Blixille heidän ajaa vieriessä eteenpäin.
Seutu oli ihana. Kello oli tuskin kahdeksaa vielä, eikä ilma ollut vielä menettänyt ensimmäisen sarastuksen eloisaa raikkautta. Molemmin puolin tietä kohosi maisema paljaiden, harmaanvihreiden, harvasti tammipuita kasvavien mäki-rinteiden muodostamina pitkähköinä aaltoina vaaleansinisen taivaan alla. Tuntui karjan hajua, ja pari kertaa kuulivat he näkymättömän leivosen livertelevän yläilmoissa. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Vanhoissa kevytkieseissä ja ripeässä hevosessa oli viehättävä tallin ja silojen haju; ja silloin tällöin tuntui makea ruohon ja lehtien tuoksu. Oli verrattoman ihanaa saada siemaista keuhkoihinsa tämän raikkaan ja rauhallisen aamun ilmaa. Heidän nuoret sydämensä aivan hypähtelivät. Blixin posket punastuivat, ja hänen pienet, tummanruskeat silmänsä aivan kuin säkenöivät tyytyväisyyttä.
»Täälläpä vasta on kaunista, Condy», huudahti hän. »Niin, tuntuupa melkein kuin kasvaisin», selitti hän totisena. »Voisinpa nostaa maailman tällaisena aamuna.»
Sitten tulivat he järven rannalle ja löysivät Richardsonin talon, hänen, jolle kuului järven valvonta. Reipas hevonen lönkytti taas kotiin, ja Blix ja Condy kävivät nyt käsiksi juhlan vakavaan puoleen. Ei ollut laisinkaan tarpeellista näyttää Richardsonille myymälän rakastettavan kauppa-apulaisen antamaa korttia. Vanha yankee, jonka rohkea ja kuiva huumori muodosti omituisen vastakohdan tälle juhlivalle aamuhetkelle, oli itse personoitu huolenpitäväisyys. Hän valitsi heille parhaimman venheen, lainasi heille oman ankkurinsa — kappaleen rautatiekiskoa — osotti heille tarkasti sen kohdan vastaisella rannalla, josta viimeksi oli »otettu» suuri lohi, ja hän meni polvia myöten veteen voidakseen oikein työntää veneen vesille.
Condy tarttui airoihin. Blix istahti perätuhdolle ja alkoi järjestää ongenvapoja ja kiinnittää siimoja. Hän pani omin käsin syötit koukkuihin — suolatuista peltovariksista — ja yhdeksän ajoissa olivat he jo ankkuroineet eräälle paikalle noin 24 jalkaa maasta ja kalastivat Richardsonin neuvoa noudattaen »vähän ulompana kaislikon reunaa.»
»Vaikkapa ei kertaakaan nykäisisi», sanoi Condy ja antoi siiman liukua, »niin voimme varsin oivallisesti huvitella. Katsokaa vain» — hän viittasi kädellään — »eikö täällä ole suurenmoista?»
He olivat aivan yksin. Oli vielä varhainen aamupäivä.
Järvi leveni länteen ja etelään, eikä sen sileällä silkinharmaalla pinnalla näkynyt pienintäkään väreilyä. Vain idässä, jossa aurinko juuri pilkisti esiin jotenkin korkean harjun olan takaa, leimahteli se häikäisevässä timanttivälkkeessä. Ylt'ympäri veden ja taivaan välillä oli maa vaipunut sunnuntailepoon. Kaukana ’Richardsonin talon tuolla puolen kuului koira haukkuvan. Ääni kantautui niin heikkona ja hentona heille. Silloin tällöin kohoutui vene hiljalleen ja hillitysti loiskahtaen. Lähimmän rannan tiheissä lumimarjapensasviidakoissa kutsuivat ja maanittelivat räkättirastaat niin ystävällisesti toisiaan; keltainen perhonen leijaili yksikseen eksyneenä heidän yllään, ja hoikat siniset sudenkorennot tulivat ja istahtivat heidän siimoilleen ja vavoilleen ja taivuttivat ruumiinsa takapuolen ylöspäin.