Paikaltaan keulasta katseli Condy Blixiä. Hän istui pidellen molemmin käsin ongenvapaa, hän oli kokonaan kiintynyt pitämään silmällä kohoa. Huolimatta vanhasta leningistä, johon hän tätä retkeä varten oli pukeutunut, oli hän yhtä sorea kuin ennenkin. Hänen pyöreä, voimakas kaulansa oli nytkin kiedottu johonkin pehmeään valkoiseen, ja suuri koiran kaulanauha kiersi tiiviisti hänen voimakasta vyötäystään. Keltaiset hiukset saarsivat ilmavana säteikkönä valkoista otsaa ja vienosti rusottavia poskia, ja kolmannenkymmenennen kerran ihaili Condy ruskeita silmiä vaikuttavana vastakohtana valkoiselle silkkinauhalle, keltaisille hiuksille, valkoiselle hipiälle ja poskien hienolle rusolle.
Kului tunti. Kului toinen.
»Täällä ei ole kaloja», mumisi Condy ja veti siiman ylös katsoakseen syöttiä. Mutta hänen siinä askaroidessaan kärpästen kanssa huudahti Blix äkkiä:
»Minun — käy — onkeen — Condy!»
Condy katsoi ylös; Blixin ongenvavassa tuntui tempaus; vielä kerran ja sitten taas kerran. Sitten taipui vapa äkkiä, tela pyöri, siima pingottui ja viilsi suoraan läpi veden.
»Nyt te saatte sen! Nyt te saatte sen!» huusi Condy vavisten kiihkosta.
»Se on komea lohi!»
Blix nousi ja kääri siimaa telalle minkä kerkesi, tempovan ja tanssivan vavan, pää painettuna vyötä vasten. Äkkiä oikeni vapa taas ikäänkuin vapautuneena kovasta puristuksesta, ja siima liukui äkkiä yhä loitommaksi venheestä.
»Se pääsi irti!» huusi Blix.
»Oletteko mieletön? Nyt se hyppää. Pitäkää varanne!»
Ja nyt olivat he molemmat jännityksestä vavisten todistajina lohenmullon mitä piristyttävimpiin hyppäyksiin. Läpi kupla- ja vaahtopilven hyppäsi se sinisestä vedestä ylös harmaaseen ilmaan säteilevin suomuksin ja levitetyin evin, siinä oli hopeanhohdetta, käyräsapelin välähdystä läpi harmaan usvan ja loisketta ja kohinaa, levottomien äänten surinaa, joka äkkiä rikkoi näiden tiimojen rauhallisen levon.