»Pitäkää nyt varanne!» kuiskasi Condy yhteen puristettujen hampaiden välistä. »Kerikää nopeasti telalle, kun se lähenee, ja antakaa liukua, kun se tekee liian voimakasta vastarintaa.»
Blix hengitti kiivaasti, hänen poskensa hehkuivat, hänen silmänsä säkenöivät.
»Ooh», huohotti hän, »minä niin pelkään, että se pääsee minulta karkuun. Katsokaa nyt!» huusi hän, kun lohenmullo lähti kiitämään kohti pohjaa ja taivutti vapaa, niin että sen kärki joutui veden alle. »Se pääsee minulta irti, Condy! Olen varma siitä. Ottakaa te mieluummin tämä vapa.»
»En hinnalla millään! Olkaa vain rauhallinen! No, se on taas poissa.
Tämä vasta on urheilua.
Metrin toisensa jälkeen keri Blix siimaa telalle, kunnes he näkivät vilahdukselta lohenmullon sivut vihreän veden läpi. Hän veti sen lähemmä. Nyt se näkyi selvään, ui yhdensuuntaisesti veneen kanssa. Suu oli sepposen seljällään, koukku kärpäsineen oli tarttunut sen alaleukaan; he näkivät pyrstöevän punaiset, väräjävät hetaleet. Kala oli hiukan litteä sivuilta, vatsa lumivalkoinen. Se oli melkein niin pitkä kuin Condyn kyynärvarsi.
»Onpa se kaunis! Eikö olekin?» muniisi Condy. »Olkaa nyt oikein varovainen. Vetäkää se veneen laitaan, niin että minä yletyn siihen. Hyvin varovaisesti, Blix. Jos se rimpuilee, niin antakaa siiman liukua.»
Kaksi kertaa ponnahti lohenmullo loitommaksi venheen varjon pelästyttämänä ja kaksi kertaa lauloi ja surisi pyörä niinkuin kalistin, kun Blix heitti siiman höllälle. Mutta kolmannen kerran tuli se pinnalle ja kääntyi hitaasti kyljelleen, valkoinen vatsa ja punainen evä vedessä. Sen kidukset aukenivat ja sulkeutuivat Se oli väsynyt. Ja kolmannen kerran veti Blix sen varovaisesti laitaa vasten. Condy kumartui ja työnsi käsivartensa veteen hartiata myöten, tarttui kahdella sormella levitettyihin kiduksiin ja heilahdutti sen venheeseen.
Heidän ihastuksensa oli aivan lapsellista. Condy hoilasi kuin intiaani ja heilutti hattua ilmassa. Blix sai tuskin sanaa suustaan. Hän seisoi hiukset hajalla ja kädet nyrkissä ja sai kyyneleet silmiinsä pelkästä lauenneesta jännityksestä. He puristivat toistensa käsiä; he puhuivat hurjasti toistensa suuhun; he rummuttivat istuimia; he nauroivat omaa hullutustaan; he katselivat lohenmulloa joka puolelta, koettivat arvata sen painoa ja muistuttivat toisilleen taistelun yksityiskohtia.
»Eikö ollutkin suurenmoinen näky, kun se hyppäsi yli vedenpinnan?»
»Kyllä. Entä kun minä huomasin, että onkeeni kävi! Se tuli niin arvaamatta; minä melkein pelästyin. En ole ikipäivinäni ennen ollut niin onnellinen», huudahti Blix, »kuin juuri sillä hetkellä. Niin, ajatelkaas, Condy, että kävi hyvin!»